Kenen joukoissa seisot, kenen ääntä käytät?
Kirjoittanut
Jaana HallamaaTyöehtosopimusneuvottelut tekevät näkyviksi yhteiskunnan perustavia eturistiriitoja. Työnantajapuolen tilannekuvaukset korostavat lähes poikkeuksetta, kuinka ajat ovat huonot, eikä jakovaraa ole. Työntekijäpuoli vaatii panoksensa tunnustamista palkankorotuksina ja työolojen parantamisena. Yhteistä osapuolten esityksille on vetoaminen meneillään olevaan muutokseen: muuttuvissa oloissa myös työehtoja sääteleviä sopimuskohtia on muutettava.
Eturistiriitojen ilmaiseminen ja sovitteleminen kuuluvat poliittisen päätöksenteon arkeen. Perinteisillä teollisuuden aloilla on totuttu siihen, että työnantaja- ja työntekijäpuolen käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta poikkeavat toisistaan, eikä erimielisyyksiä kaihdeta tuoda esiin. On luonnollista, että on soviteltava ja pyrittävä kompromisseihin. Eturistiriidat eivät neuvotellessa katoa, mutta ne voidaan parhaassa tapauksessa jalostaa toiminnan käyttövoimaksi.
Erisuuntaisten pyrkimysten esiin tuominen ja yhteen sovittaminen ei ole yhtä luontevaa yliopistossa, jota on perinteisesti pidetty samaa tavoitetta edistävien toimijoiden yhteisönä. Tutkimuksen, ylimmän opetuksen ja sivistyksen hyväksi toimimisen on ajateltu yhdistävän yliopistolaisia monenlaisista näkemyseroista riippumatta. Yliopistolain säätäminen muutti tilanteen. Yliopistotyönantajan ääntä ja päätösvaltaa käyttää Sivistysala ry., Sivista. Suhteessa yliopistoissa työnantajavaltaa käyttäviin, me professoritkin olemme – emme sivistysyhteisön vaan – työntekijäpuolen jäseniä.
Yliopistojen rehtoreilla on merkittävä edustus Sivistan hallituksessa. Yliopistoa perinteisesti luonnehtivan ajattelun mukaan rehtoreiden voisi olettaa pitävän kaikin tavoin oman yhteisönsä puolta ja ajavan sen etua, ei vain Sivistassa, vaan myös Yliopistojen rehtorien neuvostossa suhteessa kulloinkin vallassa olevien poliitikkojen tempoileviin ja usein lyhytnäköisiin vaikuttamis- ja rahoituksen vähentämispyrkimyksiin.
Yliopistojen johdosta ei ole muodostunut äänekästä ja merkittävää sivistyksen puolustajaa. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että rahoituksen nollasummapeli hiljentää toisinajattelun: yhteisrintamaa ei muodostu, eikä kukaan rohkene esittää kritiikkiä sen pelosta, että vastahankaan asettuminen kostautuu oman yliopiston aseman huonontumisena. Yliopistojen toimintaedellytysten julkinen puolustaminen on sitten jäänyt ennen muuta yliopistojen työntekijäjärjestöjen vastuulle.
Yliopiston merkitystä yhteisönä korostetaan ennen muuta juhlapuheissa. Ne ovat myös kiitosten esittämisen konteksti, ja niissä voidaan tuoda esiin huoli olosuhteiden muuttumisen kielteisistä vaikutuksista ja henkilöstön jaksamisesta. Yllättäen tämän huolen ilmaisemisen areenaksi on nyt maaliskuussa 2025 – kun työehtosopimusneuvottelut ovat tiukimillaan – tullut Sivistan kotisivu. Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom ja Turun yliopiston rehtori Marjo Kaartinen ovat jo käyttäneet kotisivulla näkyvästi esiin nostetut puheenvuorot aiheesta. Nähtäväksi jää, minkä yliopiston rehtorin puheenvuoro julkaistaan seuraavaksi.
Silmiinpistävää rehtorien ilmaisemassa huolessa on se, että he pitävät jaksamisongelman juurisyynä voimassa olevaan työehtosopimukseen kirjattua opetustuntikattoa. Sen poistaminen – Sivistan neuvottelijoiden monivuotisen vaatimuksen mukaisesti – näyttää nyt olevan avaintekijä yliopistolaisten työhyvinvoinnin kohentamiseksi.
Jussi Välimaa on Acatiimi-kirjoituksessaan ja blogissaan valottanut, kuinka opetustuntikaton määrittämiseen on päädytty. Rehtorien kuvaus sen soveltamisesta yliopistoissa ei vastaa Välimaan selvityksen tuloksia – eikä omaa kokemustani. Varsinainen yliopistotyön ongelma – että todellisia työtunteja on verrattomasti enemmän kuin työehtosopimuksessa palkanmaksuperusteena käytetyt 1612 tuntia – sivuutetaan kokonaan rehtorien kirjoituksissa.
