Kollegiaalisuus on voimavara, jota ei kannata hukata

Sieltä täältä vuosien mittaan on kertynyt huolestuttavaa tietoa, kokemuksia, tarinoita ja vihjeitä, jotka jollakin tavoin liittyvät kollegiaalisuuteen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin yliopistojen toimintaa koskevan päätöksenteon tärkeänä muotona. Uusi yliopistolaki ja yliopistokohtaiset hallintojohtosäännöt toivat yliopistojen vertikaaliseen johtamiseen vallan keskittämisen rehtorille ja hallitukselle, jossa on yliopiston ulkopuolisia jäseniä. ’Mies ja ääni’ -periaate ei sentään toteutunut, mutta edustuksellinen demokratia hallituksessa, kollegiossa ja tiedekunnissa jakautuu nyt professoreiden lisäksi opiskelijoiden ja hallinto- ja opetushenkilökuntaan kuuluvien ryhmien välillä. Yliopistot ovat entistä vähemmän professorivaltaisia, ja yhä harvempi professori on kiinnostunut uhraamaan aikaansa kokouksiin, joissa kollegiaalisuus ei toteudu.

Organisaatio- ja johtamistutkimus kertovat, että erityyppisissä organisaatioissa tarvitaan erityyppistä johtamista. Myös minä opetan, että kollegiaalisuus on idea, jonka pohjalta johtaminen yleensä järjestetään sellaisissa organisaatioissa, joiden toiminnassa tarvitaan pitkälle koulutettujen ammattilaisten asiantuntijapanosta usein ainutkertaisten työtehtävien hoitamisessa. Lääkärikunta esimerkiksi on määritellyt omat kollegiaalisuuden periaatteensa, joiden mukaan toisen lääkärin tekemää sairaudenarviota on lähtökohtaisesti kunnioitettava. Myös yliopistot ovat järjestyneet muiden vahvojen ammattien tapaan ja hyödyntäneet vuosisatojen ajan kollegiaalisuutta tutkimuksen laadun arvioinnin lisäksi koulutusohjelmien ja yliopiston tai sen yksiköiden yhteisten asioiden hoitoa koskevassa päätöksenteossa. Kollegiaalisuuden ytimessä on korkeimman koulutuksen, pitkäjänteisen tiedeyhteisön tavoitteisiin sitoutumisen ja tutkijan ammatin harjoittamisesta kertyneen kokemuksen kunnioittaminen.

Oli mielenkiintoista huomata, että myös arvovaltainen organisaatiososiologien joukko on ollut huolestunut kollegiaalisuuden rapautumisesta (Cloete ym. 2024). Vuosi sitten ilmestyneessä yliopistojen kollegiaalisuutta käsittelevässä julkaisussa määrittyy monia huolia, jotka ovat valitettavan tuttuja myös suomalaisessa yliopistokontekstissa. Etätyön muodot etäännyttävät paikallisyhteisöstä, jollemme keksi uusia tapoja vahvistaa kollegiaalisuutta. Ammattijohtajuudesta on tullut kilpaileva ideaali kollegiaaliselle johtamiselle, jonka perustana ovat akateemiset meriitit ja kollegoiden luottamus. Hajautetut hallintotehtävät vievät kohtuuttomasti aikaa ja huomiota, mikä on pois varsinaisesta akateemisesta johtamisesta. Kilpailu tutkimusrahoituksesta ja julkaisu- ja viittauspistelaskujärjestelmien merkityksen kasvu vähentävät kiinnostusta yhteisten asioiden hoitamiseen. Myös politiikkaohjaus on lisääntynyt valtavasti. Se voi tarkoittaa rahoituksen painopisteiden määrittelyä välittömien hyötyodotusten pohjalta tai myös poissulkevia kriteereitä poliittisesti ei-toivottavien tutkijoiden tai aiheiden suhteen. Yliopistojen autonomia, tutkimuksen vapaus ja kollegiaalisuus ovat erottamaton kokonaisuus. Jos luottamus meritoituneimpiin ja kokeneimpiin tutkijoihin rapautuu, sen myötä kapenee myös tutkimuksen vapaus ja yliopistojen autonomia.

Näkisin, että meillä on todellinen tarve ja monia mahdollisuuksia vahvistaa kollegiaalisuutta. Silmiini sattui Glasgown yliopiston professoreita koskeva ohjesääntö, jonka mukaisesti jokaisen odotetaan toimivan aktiivisesti yhteisten intressien ja arvojen edistämiseksi ja siten edistävän kollegiaalisuutta ja toistensa urakehitystä. Näytöt toisten urakehityksen tukemisesta ja akateemisen yksikön strategisten tavoitteiden edistämisestä otetaan huomioon professuurien täyttöön liittyvässä arvioinnissa. Tämä on selvä viesti siitä, että itsekäs ja kilpailuhenkinen keskittyminen omaan työhön ei riitä, vaan edellytetään myös epäitsekästä tiedon jakamista, yhdessä tekemistä ja panosta akateemiselle lähiyhteisölle. Mitään kollegiaalisuutta koskevaa suomalaisen yliopiston ohjetta en löytänyt.

Luultavasti suomalaisista yliopistoista kuitenkin löytyy monia hyviä käytäntöjä, joiden myötä kollegiaalisuutta pidetään hengissä ja kollegiaalisuus yliopistoyhteisön asioita koskevassa päätöksenteossa on saatu toteutumaan. Hyvät käytännöt olisi vain hyvä saada paremmin näkyville, mikä helpottaisi niiden laajempaa hyödyntämistä. Kaikki yliopistolaiset olisi saatava sitoutumaan kollegiaalisuuteen sisältyviin arvoihin, joihin sisältyy kunnioitusta, altruismia, rohkeutta ja staminaa. Koska kollegiaalisuus liittyy käsitykseemme demokratiasta ja on pohjana tutkimuksen vapaudelle ja laadulle, on siitä syytä keskustella ja sitä edellyttää. Erityisen huomion kohteena tulisi olla opiskelijat, tohtorikoulutettavat ja tulevat professorimme. Esimerkiksi tenure track -arvioinneissa olisi tärkeää huomioida myös näytöt tutkimuksen arvioinnissa, hallinnossa ja johtamistyössä, joita pistelaskujärjestelmät eivät tunnista, mutta joita ilman akateeminen yhteisö ei toimi. Kollegiaalisuudessa on kyse ennen kaikkea tiedeyhteisölle ominaisesta ja tehokkaaksi todetusta tavasta toimia. Professoriliitto omalta osaltaan tekee arvokasta työtä kollegiaalisuuden edistämiseksi paikallisesti ja valtakunnallisesti. Olemme mm. sisällyttäneet kollegiaalisuuden professorin eettisiin ohjeisiin.

Viittaukset:
Cloete, N. ym. toim. (2024) Revitalizing collegiality: Restoring faculty authority in universities. Research in the Sociology of Organizations 87, Emerald.

Jukka Pellinen

Johdon laskentatoimen professori, Jyväskylän yliopisto; Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja

Lue lisää kirjoittajalta