Onko käynnissä tohtorintutkintojen halpuuttaminen?

Lokakuun lopulla YLE uutisoi provosoivasti, että opetus- ja kulttuuriministeriön tutkijakoulutusuudistuksen myötä Helsingin yliopisto on laittanut tohtorintutkinnot alennusmyyntiin. Uutisessa kerrottiin, että Helsingin yliopistossa tohtorintutkintoon vaadittava työmäärä laskee huomattavasti, ja kysyttiin, onko suomalaisessa tutkijakoulutuksessa alkanut kilpajuoksu siitä, kuka laskee rimaa eniten.

Ymmärrettävästi uudistus herättää huolta akateemisessa yhteisössä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedepolitiikan vastuualueen johtaja Erja Heikkinen kertoo, että uudistuksen lähtökohtana on, että valtion tulee korkeakoulujen suurimpana rahoittajana pystyä ohjailemaan yliopistoja käyttämällä erilaisia ”strategisen tason ohjauskeinoja”. Käytännössä tämän strategiaohjauksen on ymmärretty tarkoittavan kolmivuotisia tohtorintutkintoja ja tavoitteiden ja vaatimusten yhdenmukaistamista: ”kansallisesti yhteismitallisia toimintamalleja”.

Akateemisen yhteisön näkökulmasta asiaan liittyy tietenkin isoja haasteita.

Keskeinen kysymys on uuden halpuutetun tohtorintutkinnon laatu: minkälaisia tieteellisiä taitoja ja valmiuksia kevennetty tohtorintutkinto voi tarjota nuorille tutkijoille, jotka haluavat menestyä kansainvälisellä akateemisella uralla. Kolmevuotinen tohtorintutkinto pakottaa väitöskirjatutkijat keskittymään johonkin kapeaan erikoistumisalueeseen heti opintojen alussa, koska monipuolisia tutkimusvalmiuksia ei yksinkertaisesti ole aikaa kehittää – ainakaan omasta ja perheen hyvinvoinnista tinkimättä. Akateemisella uralla kuitenkin tarvitaan laajaa ja syvää oman tutkimusalueen teorioiden ja menetelmien osaamista.

Helpoiten kolmivuotisen tohtorintutkinnon voi ehkä suorittaa, jos opiskelija hyppää heti mukaan professorin käynnissä olevaan tutkimusprojektiin – analysoimaan valmiita aineistoja pääosin jo tehdyn kirjallisuuskatsauksen pohjalta. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan toimi sellaisissa (laatu)yliopistoissa, joissa tohtorikoulutuksen tavoitteena on valmentaa nuoria tutkijoita kriittiseen ajatteluun ja itsenäiseen tieteelliseen tutkimustyöhön – ohjaamalla ja tukemalla heitä rakentamaan itse oma tutkimusagendansa ja tutkijaidentiteettinsä.

Toinen uudistuksen haaste liittyy yliopistojen autonomiaan ja kykyyn rakentaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä tohtoriohjelmia. Kansallisesti yhtenäisten lähestymistapojen ja mittareiden korostaminen pakottaa helposti yliopistot noudattamaan niin sanottua ’yhden koon mallia’. Uudistuksen väitetään tukevan yliopistojen strategisia tavoitteita, mutta kansallisella tasolla harmonisoidut tohtorikoulutuksen tavoitteet ja toimintatavat eivät yleensä mahdollista sitä, että yliopistot voisivat keskittyä siihen, missä ne ovat erityisen hyviä. Harmonisointi tuottaa yleensä keskinkertaisuutta – pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan laadittujen mittareiden tuijottamista.

Jos haluamme varmistaa, että kansallinen tohtorikoulutus tukee jatkossakin sekä tieteellistä huippuosaamista että yhteiskunnallista hyvinvointia, yliopistoilla tulee olla vapaus tunnistaa omat kilpailuetunsa, rakentaa omat visionsa ja toteuttaa omat strategiansa.

Tohtorikoulutuksen uudistamisessa tarvitaan huolellista harkintaa ja moninaisuuden johtamista – ei tutkinnon halpuuttamista ja väitöskirjatutkijoiden kilpajuoksuttamista maaliin.

Johanna Moisander

Professori, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tohtoriohjelman johtaja

Lue lisää kirjoittajalta