Osaamisen huoltovarmuutta varmistamassa: tohtorikoulutus murroksessa
Kirjoittanut
Jopi NymanViime viikot monissa yliopistoissa (mutta ei kuitenkaan kaikilla aloilla) on ällistelty OKM:n ja Suomen Akatemian tohtorikoulutuksen uudistamiseen ja tehostamiseen tähtäävää jättihanketta, jonka tarkoituksena on kouluttaa 1000 uutta tohtoria erityisesti ns. tutkimuksen lippulaivoissa edustettuina olevilla aloilla. Hanke on valtavan suuri niin taloudellisen satsauksen kuin tohtorituotannon määrän kannalta. Pelkästään vuodelle 2024 pilottiin on budjetoitu 40 miljoonaa euroa. Tällä hetkellä tohtoreita valmistuu noin 1600 vuosittain, joten 2027 taso on arviolta 2700. Yhden tohtorin koulutuskuluksi arvioidaan 85000 euroa/vuosi.
Hakukuulutusta ja muita aiheeseen liittyviä dokumentteja lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että tällä ”pilotilla” tulee tulevaisuudessa olemaan tieteellistä jatkokoulutusta mullistavia vaikutuksia. Olisi toivonut, että tämän mittakaavan uudistus olisi pohjautunut tarkkaan analyysiin ja tarveharkintaan sekä tieteenalojen tasapuolisempaan kohteluun – mistä löytyy 1000 aivan uutta opiskelijaa tällä aikataululla ja palkkauksella? Aikataulu on nykyajalle tyypillinen ja lisää yliopistojen henkilöstön rasitusta, niin nyt hakuvaiheessa kuin sen käynnistyessä. Hankkeesta informoitiin tiedeyhteisöä syyskuussa budjettiriihen yhteydessä, hakuaika ja ohjeet valmistuivat marraskuussa, ja rahoitus jaetaan tammi-helmikuussa. Sen vaikutuksia ei näytä systemaattisesti arvioidun. Pohdin seuraavassa pilottihanketta sen tavoitteiden, perustelujen sekä toimenpiteiden ja vaikutusten näkökulmista.
Tavoitteena on siis kouluttaa 800 tohtoria lippulaiva-aloille ja 200 tohtoria muilla aloilla toimiville ja tätä hakua varten muodostettaville uusille kansallisille konsortioille. Tohtorikoulutukselle asetetaan mittavia vaatimuksia: prosessin on oltava entistä nopeampi ja tehokkaampi sekä sisällöllisesti uudenlainen. Lippulaiva-alojen keskeinen rooli selittynee niiden vahvalla yritysyhteystyöllä eli taloudellisella vaikuttavuudella, joka on ollut kyseisen rahoitusohjelman keskeinen valintakriteeri ja on jo sellaisenaan poissulkenut monia tieteenaloja. Muiden alojen rooli on pilotissa huomattavan vähäinen. Erityisesti tulevien konsortioiden kokoonpano, alakattavuus ja mukaan pääseminen sekä arvioinnin kriteerit herättävät jo monissa huolta. Pienten alojen ja erityisesti ihmistieteiden rooli tuntuu kokonaisuudessa varsin vähäiseltä, millä on myöhempiä heijastusvaikutuksia niiden tulevaisuuteen osana yliopistoa ja sivistystä. Suuret yksiköt ovat pilotin keskiössä.
Pilotin perusteluissa on mielenkiintoisia ajatuksia. Tohtoreita pitää kouluttaa enemmän, nopeammin ja koulutuksen pitää olla joustavaa. Valmistuneiden pitää liikkua erityisesti yrityksiin, mikä ei yllätä. Mutta näiden lisäksi koulutusmäärissä pitää ottaa huomioon osaamisen huoltovarmuus. Maanpuolustuksen diskurssista tulevan käsitteen esiintyminen tohtorikoulutuksen yhteydessä hieman kummastuttaa. Tarkoittaako se Suomen kansalaisten etusijalle asettamista tehtäviin valittaessa vai mitä? Termi löytyy esimerkiksi DI Heikki Härtsiän Huoltovarmuusorganisaatiolle 2021 tekemästä selvityksestä Kriittisen osaamisen hallinta: Selvitystyön loppuraportti.
Raportin mukaan osaamisen huoltovarmuus on kansallista osaamista ja resurssi, jota tulee ylläpitää. Selvityksessä se kytkeytyy myös koulutukseen ja yliopistoihin. Erityisen mielenkiintoisena pidän Härtsiän (2012, 49) yleisistä toimenpide-ehdotuksista kolmatta ja neljättä, joissa esitetään, että huoltovarmuusorganisaatio (säätiöineen) voisi osallistua professuurien rahoituksiin huoltovarmuuden kannalta merkittävää koulutusta käynnistettäessä tai kriittisen osaamisen alueille kohdennettaisiin ulkopuolista rahoitusta. Mutta mitä nuo kriittiset alat ovat? Tätä ei määritellä missään. Tuosta huoltovarmuuusorganisaation tuesta yliopistot voisivat myös saada taloudellista lisätukea pilotille, sillä nykyisillä professori- ja ohjausresursseilla on hankala kuvitella valmistusaikojen lyhentyvän – toisaalta tuo ajatus joustavammista tohtoriopinnoista viittaa esimerkiksi väitöskirjavaatimusten keventämiseen. Väitöskirjatutkijan rahoitettu aika onkin lyhennetty kolmeen vuoteen, mikä indikoi tulevaisuuden tavoitteita: nopeammin, tehokkaammin, enemmän.
Hankkeen toimenpiteet ja vaikutukset ovat luonteeltaan niin hakukuulutuksessa ilmaistuja tavoitteita kuin pidemmän aikavälin täysin arvioimattomia heijastusvaikutuksia. Pilotin oletetaan tuottavan nopeampaa valmistumista, sillä hakijoiden edellytetään kertovan, miten heidän suunnitelmansa poikkeaa ”nykyisistä tutkijankoulutuksen menettelyistä.” Kahvio-, käytävä- ja verkkokokouksissa on viime päivinä pohdittu, mitä tämä voisi olla: esimerkiksi lyhyempiä ja suppeampia väitöskirjoja (vaikkapa yhden artikkelin mittaisia), artikkelien julkaisuvaatimuksesta luopumista ja esseemäisyyttä, ulkopuolisia ohjaajia ja yrityskohtaisia aiheita, aineistojen ja avoimen datan julkaisemista esim. artikkelin asemasta, esitarkastuksesta luopumista tai muiden tohtoriopintojen vähentämistä ja jopa niistä luopumista. Näitä ja muita innovaatioita varmaan löytyy hakusuunnitelmista. Kieltämättä tohtorikoulutusprosessista löytyy nopeuttamista, mutta toistaiseksi suomalainen tiede ja tutkimus on nauttinut maailmalla hyvää mainetta laatunsa puolesta. Väitöskirjan luonne ja vaatimukset tulevat kuitenkin selkeästi muuttumaan pilotin myötä. Lisää ohjausresursseja pilotti ei näyttäisi tarjoavan lisää, mikä on ongelma eikä ainakaan nopeuta valmistumista, mihin UNIFIn ja myös Professoriliiton allekirjoittama lausuma viittaa. Suunniteltu panostus ei ole ohjauksen näkökulmasta riittävä. Vai onko ajatuksena sysätä ohjaus yritysten ja työpaikkojen henkilökunnan vastuulle? Professoriliitto on esittänyt professoreiden lisärekrytoimista ja erillisen ohjauskorvauksen maksamista.
Heijastusvaikutukset tulevat myöhemmin. Väitöskirja tulee muuttumaan luonteeltaan merkittävästi, mikä heijastuu yliopistokoulutukseen laajemminkin. Lähes tuhannen tohtorin tuottamisella on yliopistoille myös merkittävää taloudellista merkitystä. Voi ennustaa, että vuosien 2027/2028 jälkeisessä rahanjaossa yhä suurempi osa tohtoreiden kautta tulevasta rahoituksesta kohdistuu lippulaiva-aloille. Tämän satsauksen ulkopuolelle jäävät alat, lähinnä humanistiset tieteet ja taidealat, saattavat siis joutua synkempään rahoituskurimukseen. Ainakin sisäistä rahanjakoa kehittäessään monitieteisten yliopistojen on pohdittava mallin tulevia vääristymiä hallitusohjelmankin mainitsemalla tavalla pienten tieteenalojen merkitys ymmärtäen. Heijastusvaihe ulottuu myös säätiöihin, joiden jatkokoulutukseen kohdistama rahoitus tulee olemaan entistä tärkeämpi niillä aloilla, jotka jäävät pilotin ulkopuolelle ja joiden suhteellinen asema saattaa heikentyä tulevaisuudessa.
