Paras arpa voittakoon
Kirjoittanut
Matti AlataloKun kollegan tapaa käytävällä ja hän vaikuttaa kiireiseltä, on syy yleensä aina sama: hakemuksen deadline lähestyy. Hakuaikoja on ympäri vuotta, joten kiirettä piisaa, joskus myös deadline on kätevästi heti kesälomien tai joulun jälkeen. Kiireistä on turha valittaa, koska jos hakemusta ei jätä, ei saa myöskään rahaa; lotosta ei voita, jos ei täytä kuponkia.
Hakemusten jättöajat eivät kuitenkaan ole suurin ongelma, vaan se, että suurin osa hakemuksiin käytetystä ajasta menee hukkaan. Esimerkiksi Suomen Akatemian myöntöprosentti on noin 10, eli 90 % hakemuksen tekijöistä on tehnyt turhaa työtä. Prosentit ovat samat, elleivät vielä lohduttomammat EU-hakemusten tapauksessa. Laskutoimitus ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen, sillä hakemusta miettiessään tutkija suunnittelee tulevaa tekemistään, mikä on hyödyllistä sinänsä, vaikkei hakemus läpi menisikään. Tulevan työn suunnitteluun ei kuitenkaan tarvita budjetointia, nettilomakkeiden täyttelyä eikä monimutkaisen eurojargonin opettelua. Jälkimmäistä varten joudutaan usein vielä palkkaamaan konsultti, joka syö osan rahoista ennen kuin niitä on tienattukaan.
Ongelmaan olisi yksinkertainen ratkaisu: Valitaan rahoituksen saajat arpomalla. Ajatus saattaa vaikuttaa ensi kuulemalla vitsiltä, mutta aika moni kollega sitä tarkemmin mietittyään nyökyttelee päätään ja, mielenkiintoista kyllä, ainakin muutama on saman tien osannut kertoa maailmalta esimerkin paikasta, jossa näin jo menetellään.
Arpomista voi perustella paitsi ajansäästöllä, myös sillä, että esimerkiksi Suomen Akatemian myöntämä rahoitus on jo nyt osittain arpapeliä. Parhaat arvioinnit saaneita hakemuksia on enemmän kuin niitä voidaan rahoittaa, joten toimikunnan on tehtävä lopullinen päätös muilla kuin tieteelliseen erinomaisuuteen perustuvilla syillä. Näitä syitä voivat olla eri tieteenalojen tasapuolinen kohtelu, maantieteelliset syyt jne. Olipa lopullinen syy mikä tahansa, on mahdollista, että asiantuntijapaneelin tahto ei toteudu, ja rahoituksen ansainnut hakemus jää sitä vaille. Kaikki hakijat yrittävät tietysti tehdä mahdollisimman hyvän hakemuksen, ja koska harjoitus tekee mestarin, on oletettavaa, että ongelma aikojen saatossa vain pahenee.
Selkeä vasta-argumentti arpomiselle on tietysti se, että tällöin rahoitusta voi saada sellainen hakija, joka ei sitä ansaitse. Tämä on tietysti totta, mutta asiaa voi ajatella myös siltä kannalta, että näin voidaan saada aikaan myös uusia mielenkiintoisia avauksia. Uusi, vielä hieman selkiintymätön idea ei välttämättä johda hyvään hakemukseen, mutta voi rahoituksen saatuaan tuottaa jotain tieteellisesti merkittävää. Yksinkertainen minimitason tarkistus on sitä paitsi helppo toteuttaa: pyydetään hakijoita toimittamaan cv ja julkaisuluettelo, joista voidaan tarkistaa, että hakija on dosenttitasoinen tutkija ja tekee aktiivisesti tutkimusta. Nämä jokaisella tutkijalla on valmiina, lisäksi voitaisiin pyytää esimerkiksi sivun mittainen aiehakemus, jonka perusteella arvonnan suorittaja voi todeta, ettei kyse ole silkasta huuhaasta.
Arpomismenettelyä voi tietysti kokeilla ensin rajoitettuna versiona esimerkiksi niin, että arvonta suoritetaan arvosanan 5–6 saaneiden kesken. Suosittelen kuitenkin järjestämään arvonnan rohkeasti kaikkien hakijoiden kesken, tulos tuskin on katastrofi, ja vaikka olisikin, niin tutkimukseen säästynyt aika sen kyllä kompensoi. Paras arpa voittakoon!
