Professorin työhyvinvointi
Kirjoittanut
Taina RantanenTyönantajan edustaja ehdotti sähköpostitse työhyvinvointipäivän järjestämistä kello 10 ja 15 välisenä aikana. Vähän ajan päästä viestiin tuli kollegani vastaus. Hän ehdotti, että voisiko mitenkään järjestää hyvinvointia edistävää toimintaa joko kello 8–12 tai 12–16, niin pystyisi tekemään töitä edes puoli päivää. Omakin kokemukseni on, että kaikki hyvääkin tarkoittavat virikkeet, taukojumpat ja ulkoilupäivät häiritsevät tutkimuksen tekemistä, joka on työpäivän mukavin sisältö.
Työterveyslaitoksen mukaan työkyky muodostuu yksilön voimavarojen ja työn vaatimusten välisessä suhteessa ja on yksi tärkeimmistä työhyvinvoinnin määrittäjistä. Perustan muodostavat työntekijän fyysinen ja psyykkinen terveys, osaaminen ja motivaatio. Professori Taru Feldtin tutkimukset ovat osoittaneet, että yliopistoissa työskentelevillä on korkea motivaatio työhön. Se syntyy kiinnostuksesta tieteen tekemiseen ja työn autonomiasta. Intohimo tieteeseen saa monet yliopistolaiset tekemään paljon töitä. Professorin työ on kognitiivista työtä eli aivotyötä eli siis ajattelua ja tiedon tuottamista ja hahmottamista. Keskeisiä osia ovat tiedon puutteiden havaitseminen ja niistä tutkimuskysymysten muodostaminen, lukeminen, päätöksenteko, viestintä ja muistaminen. Aivotyö vaatii hyvää kognitiivista ergonomiaa, jota ei aina oteta huomioon esimerkiksi tietotekniikan ja sovellusten kehittämisessä ja käyttöönotossa. Aivotyö yliopistossa on kuitenkin pääosin innostavaa ja luovaa, koska se sisältää ideointia, ratkaisujen löytämistä ja uusien asioiden oppimista.
Työ on keskeinen elämän sisältö jo pelkästään siksi, että se kattaa 40–50 vuotta, eli työtä tehdään huomattava osa koko elämästä. Olen itse tutkinut työhyvinvoinnin merkitystä sille, millainen on vanhuuden toimintakyky ja terveys. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Työterveyslaitoksella 1980-luvulla käynnistetyn julkisen alan ikääntyviä työntekijöitä käsittelevässä laajassa tutkimusprojektissa. Muodostimme aineiston pohjalta neljä työstressiä kuvaavaa profiilia: työn aiheuttamat negatiiviset tunteet, koettu kognitiivinen heikentyminen, unihäiriöt ja viimeisenä somaattiset oireet. Työstressiä pitkäaikaisesti kokeneiden henkilöiden riski toiminnanvajauksiin 30 vuotta myöhemmin eli useita vuosia eläkkeelle jäämisen jälkeen oli huomattavasti korkeampi kuin henkilöiden, jotka eivät stressioireita raportoineet, vaikka analyyseissä otettiin huomioon erot kuolleisuudessa, useissa elämäntavoissa ja sairauksissa. Laajassa ruotsalaistutkimuksessa taas todettiin, että älyllisesti stimuloiva työ, jossa kompleksisuus asteittain lisääntyi koko työuran ajan, ennusti hyvää terveyttä ja toimintakykyä vanhuudessa.
Työllä voi siis olla joko myönteisiä tai kielteisiä seurauksia myöhempäänkin hyvinvointiin. Edistämällä työn älyllisiä sisältöjä ja vähentämällä stressiä jo työuran alkupuolella voi edistää koko elämänkulun jatkuvaa hyvinvointia. Tuloksia saattaa selittää jo 1970-luvulta peräisin oleva malli työn autonomian ja vaativuuden välisestä suhteesta työhyvinvoinnin taustalla. Tämän mallin mukaan vaativaa työtä tekevillä henkilöillä, joilla on työssään hyvät mahdollisuudet autonomiaan, on vähemmän stressiä kuin henkilöillä, joiden työn autonomia on vähäinen.
Psyykkinen työhyvinvointi rakentuu muun muassa työn henkisestä kuormittavuudesta, työpaikalla koetusta luottamuksesta ja ilmapiiristä, avoimesta vuorovaikutuksesta, turvallisuuden tunteesta, kunnioituksesta ja oikeudenmukaisuudesta, ja stressi vastaavasti näiden puutteesta. Hyvin menestyvien yksilöiden työhyvinvointikin on usein korkea. Työhyvinvointia ei kuitenkaan pysty tuottamaan johtamistempuilla eikä mielestäni oikein työhyvinvointipäivilläkään. Siihen päästään pitkäjänteisellä professorin työtä tukevalla johtamisella, autonomialla ja työrauhaa tukemalla.
Taina Rantanen
Gerontologian ja kansanterveyden professori, Jyväskylän yliopisto