Professorin urapolulle ja polulta pois
Kirjoittanut
Taina RantanenTenure track -järjestelmän kriteereistä, oikeudenmukaisuudesta, kuormittavuudesta ja reiluudesta on keskusteltu laajasti. Sen sijaan professorin uran lopettamisen kriteereistä, oikeudenmukaisuudesta, kuormittavuudesta, saati reiluudesta ei ole keskusteltu. Tarkoitan tässä eläkkeelle siirtymistä ”täysin palvelleena” professorina. Voiko professori edes olla täysin palvellut, eikö aina jää jotain kesken? Olisiko hyötyä siitä, että eläkkeelle siirtymiseenkin olisi polku?
Kehittyneissä maissa eläköityminen on elämänkulkuun kuuluva odotettavissa oleva siirtymä, jota kunkin maan työelämään ja sosiaaliturvaan liittyvät säännöt ja käytännöt ohjaavat. Eläkkeelle siirtymiseen liittyy sekä menetyksiä että myönteisiä odotettavissa olevia asioita. Professoreiden eläkkeelle siirtymistä on tutkittu hämmästyttävän vähän, ja monet siihen liittyvät asiat ovat ristiriitaisia tai hämärän peitossa professorin itsensä ja työnantajan kannalta katsottuina. Ainakaan tähän ei tietääkseni ole kehitetty siirtymää tukevaa HR-prosessia.
Monia harmittaa, että eläkkeelle on pakko lopulta jäädä eikä sen jälkeen voi enää työskennellä professorin työsuhteessa. Liiton sivuilta voi lukea, että eroamisikä on vuonna 1957 ja sitä ennen syntyneillä 68 vuotta, vuosina 1958–1961 syntyneillä 69 vuotta ja vuonna 1962 ja sen jälkeen syntyneillä 70 vuotta. Työsuhde päättyy automaattisesti ilman irtisanomista ja irtisanomisaikaa sen kalenterikuukauden päättyessä, jonka aikana työntekijä täyttää eroamisiän, jolleivat työnantaja ja työntekijä sovi työsuhteen jatkamisesta. Käytännössä tämä usein tarkoittaa sitä, että professoreille, joilla on meneillään rahoitettu projekti, laaditaan sopimus 5–20 %:n työsuhteesta.
Akateeminen työ on tavallaan työelämän taivas. Sille on tyypillistä älyllisesti haastavat mutta fyysisesti kevyet tehtävät, autonomia ja luovuus. Ei ihme, että monet professorit jatkavat työntekoa eläkkeelle jäännin jälkeen. Tutkimusten mukaan tätä selittää usein huoli identiteetin kadottamisesta ja tiivis akateeminen yhteisö. Professorit ovat yleensä käyttäneet vuosia asiantuntemuksensa, arvostuksensa, tutkijaryhmänsä, laboratorionsa ja verkostonsa rakentamiseen, joten näistä luopuminen tuntuu isolta menetykseltä. Myös yliopiston kannalta professorin eläköityminen on menetys, jossa häviää paljon akateemista pääomaa.
Toinen yleinen näkökulma eläköitymiseen on, että vanhojen on aika väistyä ja tehdä tilaa nuoremmille, jotta he voivat kehittää uraansa. Luottamustehtävistään ja vallastaan sinnikkäästi kiinni pitävä emeritus/emerita saattaa olla uudelle tutkijasukupolvelle tulppa ja lopulta ärsyttävä sivusta johtaja.
Olen ollut urani aikana kuuntelemassa useita professoreiden jäähyväisluentoja. Ne ovat yleensä hienoja tilaisuuksia, joissa piirtyy näkyviin tiedon kartuttamisen logiikka ja eläköityjän suuri kiinnostus työhönsä. Lähes aina dekaani korostaa eläköityvän professorin työssä jatkamisen tärkeyttä ja lupaa sen olevan mahdollista. Juuri koskaan tähän ei ole tarjolla toimivaa järjestelyä tai resursseja, vaan professorin on tarkoitus jatkaa työtä ilman palkkaa. Kärjistän hieman vertaamalla tilannetta isääni, joka oli ammatiltaan muurari. Ei hänen esimiehensä ehdottanut, että eläkkeelläkin voi käydä vähän vielä työmailla muuraamassa ilmaiseksi tai ainakin repsikoimassa sitä oikeasti työssä olevaa muuraria, jonka hän oli itse aiemmin opettanut.
Professoreille pitäisi rakentaa järkevä ja taloudellisesti resurssoitu poistumispolku akateemisen pääoman siirtämiseksi, nuorempien tutkijoiden väylän leventämiseksi ja poistujan henkilökohtaisen hyvinvoinnin parantamiseksi.
Taina Rantanen
Gerontologian ja kansanterveyden professori, Jyväskylän yliopisto
Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta! Eläköityvät professorit voivat olla myös yliopistoille ja tutkimusryhmille voimavara, mitä ei kannata hukata. Ilman hallintotehtäviä on aikaa ajatella, lukea, kirjoittaa ja keskustella nuorempien tutkijoiden kanssa. Ikä ei ole myöskään este uusille ideoille, nekin tarvitsevat aikaa ja tilaa. Tänään sattumalta Berkeleyn yliopiston Open Innovation seminaarisarjassa alustaa v. 1930 syntynyt emeritusprofessori Richard R. Nelson.
Itse jäin 8/2020 eläkkeelle ja olen toiminut 10 % tutkimusjohtajana, jonka on mahdollistanut se, että palkka tulee omasta ulkoisesta rahoituksestani. Jos siihen ei ole mahdollisuutta, ei saa työsuhdetta yliopistoon, kylläkin emeritus-sopimuksen. Koska nykyinen yliopistojen rahoitusmalli perustuu osaltaan julkaisujen määrään (kukin julkaisu ilmeisesti tuo tuhansia euroja ministeriön rahoitukseen), lienee selvää, että edelleenkin tuottamani 5-10 vuosittaista julkaisua kartuttavat yliopiston rahoitusta kymmenillä tuhansilla euroilla vuosittain. Olisiko yliopistoille loppupelissä kannattavaa tosiaan investoida emeritus/emerita-professoreihin tuommoinen n. 10000€ vuodessa muutaman vuoden ajan, kunnes tuottavuus ehtyy, sen sijaan, että eläköityneet jätetään hyödyntämättä. Tämänhetkinen byrokratia ainakin HY:ssa estää työsuhteen, ellei ole omaa rahoitusta palkkakustannusten kattamiseen.
Då jag 7/2022 efter 23 år avgick med pension noterades det inte av ledningen vid min arbetsplats. Man hade redan innan meddelat att arrangemang med finansierad deltid var omöjligt trots att externa medel fanns. Professuren var en specifikt riktad donationstjänst. Varken fakultetens eller högskolans ledning verkade intresserade av den fortsatta utvecklingen av temat. Drygt två decennier av kompetensutveckling blev således hängande i luften med fakulteten sneglande över pengar som kanske skulle kunna bidra till att täppa fakultetens budgetunderskott. Någon kom på att det vore smart att flytta professuren och dess varumärke till ett ämne utan koppling till eller erfarenhet av det område som donationen varit avsedd för. Maktspel blir viktigare än akademisk relevans. Det är sorgligt att följa hur en högskola med visionen att vara ett forsknings- och bildningsuniversitet missar poängen med att kombinera akademisk kontinuitet och kvalitet med vetenskaplig dynamik och nytänk.