Professorit ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus

Yliopistolain 2 §:ssä on säädetty, että yliopistojen tulee tehtäviään hoitaessaan toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Nykyinen keskustelukulttuuri on aiheuttanut sen, että osa tutkijoista epäröi kertoa julkisesti tutkimusalastaan ja tutkimustensa tuloksista. Tämä ei ole hämmästyttävää, vaikkakin hyvin surullista. Esimerkiksi keskustelu rahoitetuista tutkimushankkeista saa välillä erittäin ikäviä sävyjä ja on johtanut tutkijoiden työn epäasialliseen arvosteluun. Aina ei ole hahmotettu, miksi jokin tutkimushanke on nähty aiheelliseksi rahoittaa. Onkin ymmärrettävää, että osa tutkijoista haluaa säästää itseään eikä viesti aktiivisesti tutkimusalastaan eikä ole toimittajien käytettävissä.

Oma tutkimusalani on esimerkki alasta, josta jokaisella on omakohtaisia käsityksiä ja näkemyksiä. Pitäähän meidän saada ravintoa joka päivä. Siihen yksimielisyys ajoittain loppuukin. Aina on se omakohtainen tai naapurin tai sukulaisen kokemus, mikä voittaa tutkimusnäytön, olipa kyseessä suola, kova rasva tai hiilihydraattien määrä ja laatu. Myös arvelut taloudellisista kytköksistä, esimerkiksi omalla alallani elintarviketeollisuuteen, elävät kriittisemmässä kansanosassa vahvasti etenkin silloin, kun tutkimustulokset sotivat omia käsityksiä vastaan.

Tutkijan on tärkeää pystyä sanoittamaan tutkimuksensa maallikolle ymmärrettävästi. Osalle tämä on luontevaa, mutta osa tarvitsee siihen harjoitusta. Esimerkiksi tutkijakoulutus olisi hyvä vaihe tulevan tutkijan uralla tutustua tieteen kansantajuistamiseen. Pitäisikö kaikissa tohtoriohjelmissa olla pakollinen tieteen kansantajuistamiseen harjaannuttava kurssi, jossa opeteltaisiin myös keinoja käsitellä kritiikkiä? Tämä loisi pohjan ymmärrettävälle viestinnälle ja rohkaisisi viestimään silläkin riskillä, että joskus saa negatiivista palautetta.

Me yliopistolaiset toimimme huomattavalla yhteiskunnan tuella, joten velvollisuutemme on myös viestiä tekemisistämme. Ikävää, että tämä jää joiltakin osin toteutumatta tiedemaailman ulkopuolisen kritiikin pelossa. Toki tutkimustuloksia voidaan hyödyntää yhteyskunnassa monin tavoin, eikä viestiminen ole suinkaan ainut keino. Näen kuitenkin vahvasti niin, että kun tutkimusalastaan viestii maallikolle, tulee pohtineeksi asioita laajemmasta näkökulmasta kuin vain tieteentekijän roolissa. Maallikoilta tulee myös ihmetteleviä kysymyksiä ja näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua niin tutkimusalasta kuin siitä viestimisestäkin. Parhaimmillaan nämä keskustelut ovat hyvin antoisia puolin ja toisin.

Olen urani aikana arvioinut lukuisia rahoitushakemuksia niin Suomessa kuin ulkomailla. Valitettavasti osassa hakemuksia on ollut selvästi nähtävissä, että tutkija ei hahmota oman tutkimusalansa merkitystä laajemmassa kontekstissa. Tällöin myös julkinen kuvaus tai muu viestiminen jää luonnollisesti abstraktimmaksi ja maallikolle huonosti avautuvaksi. Tämä on omiaan lisäämään kritiikin riskiä. Meidän jokaisen väitöskirjoja ohjaavan velvollisuutena on harjaannuttaa omat jatko-opiskelijamme tieteelliseen viestintään ja ohjata heitä laajempaan ajatteluun kuin vain tiukasti omaan, ehkä hyvinkin kohdentuneeseen, tutkimusaiheeseen. Näin mahdollistettaisiin onnistunut viestintä heille, joille tutkimusala tai -kohde on vieraampi ja vähennettäisiin epäasiallisen kritiikin riskiä.

Ursula Schwab

Ravitsemusterapian professori, Itä-Suomen yliopisto; Vuoden Professori 2024

Lue lisää kirjoittajalta