Sanat, teot ja tiedolla hallinta
Kirjoittanut
Maria LähteenmäkiMiksi osa ihmisistä tarrautuu yksinvaltaisesti hallittuihin järjestelmiin, uskoo niihin sokeasti, pitää niitä parempina kuin demokratioita? Mihail Šiškinin sanoin, synnyttääkö diktatuuri orjien populaation vai orjuuden populaatio diktatuurin. Lukuisat tutkijat ovat vuosisatojen saatossa pohtineet tätä yhteiskunnallista probleemaa, joka pulpahtaa hyökyaallon tavoin esille aina poliittisten kriisien aikana, turvattomuuden tunteen levitessä laajasti kansalaisten mieliin.
Teoria tyhmästä kansasta ei taida olla riittävä selitys autokratioiden palvontaan. Mutta johtaako yhteiskunnallisen tiedon puute suurmiesmyyttien rakentamiseen ja alhaiseen alamaisuuteen. Kun tutkin Suomesta itärajan taakse paenneita ja stalinismin verkkoon jääneitä suomalaisia, havaitsin heidän omanneen paljonkin yhteiskunnallista tietoa. He eivät liioin vaikuttaneet olleen tyhmiä. Heillä oli runsaasti omakohtaista kokemustietoa lapsityöläisyydestä, korvikeruuista, asunnottomuudesta, hätäaputöistä, mustista listoista, minimalistisesta elämäntavasta, yläluokasta ja alaluokasta. Puhumattakaan siitä, että heitä odotti rajan takana valtava määrä uutta tietoa, jota seinälehtien iskulauseet, punanurkkien lukukirjat, monikulttuuriset esseet ja opit ismeistä iskostivat heidän tajuntaansa niin töissä, vapaalla kuin kotioloissakin.
Taipumusta heittäytyä totalitarismin pauloihin on selitetty monilla tavoilla: yleisimmin reichilaisittain joukkopsykologialla tai -hysterialla sekä massaihmistyypillä, joka on kokenut syrjäytymistä yhteisössään ja puoluekentällä, merkityksettömyyden tunnetta työssään, turhautumista elämään, yleistä tyytymättömyyttä ja katkeruutta sekä sosiaalisten siteiden puutetta. Hannah Arendtin mukaan diktaattorit vievät haavoittuneet mielet kyyniseen, kuolemasta piittaamattomaan elämänasenteeseen ja usuttavat toimintamenetelmiin, jotka johtavat terroriin ja kuolemaan, äärimmäiseen pahaan.
Mikä panee ihmiset polvilleen abstraktien ja häpeämättömästi liioiteltujen puheiden edessä, vaikka teot kertovat silminnähden aivan toisesta todellisuudesta. Neuvosto-Karjalaan paenneiden suomalaisten kohdalla ensisijaisena syynä näyttää olleen vaihtoehtojen puute. Vaikka useimmat nälän laihduttamat siirtolaiset tiesivät utooppiset tulevaisuudenkuvat valheiksi, pilvipuheeksi, he halusivat uskoa niihin, koska muuta tulevaisuudennäkymää ei ollut. Ihmiset olivat loukussa, ja mitä ahtaammalle he arjessaan joutuivat, sitä apaattisemmiksi ja hallittavimmiksi he tulivat, muuttuivat lopulta massaksi.
Yhteiskunnallisen tiedon hyödyntämisellä on aivan fundamentaalinen rooli massaihmiseksi muuttumisen prosessissa, jos kohta myös valistuneeseen kansalaisuuteen kasvamisessa. Ratkaisevaa ei ole tiedon runsaus. Demokritoksen sanotaan pohdiskelleen aikoinaan, että ’älä pyri tietämään kaikkea, sillä silloin jäät tietämättömäksi kaikesta’. Me tutkijat olemme valikoidun tiedon mestareita, arvioimme ammatiksemme kunkin tiedon luonnetta, sisältöä, totuudellisuutta, syntyä, arvoa, käyttökapasiteettia ja vaikuttavuutta. Meillä on selkeä agenda seulomistyössämme: Pyrimme suuntaamaan yhteiskunnallisen tietomme yhteisömme demokratian ylläpitämiseen ja edistämiseen.
Laajemmassa mielessä tehtävä ei ole helppo nykyisenkaltaisessa tilanteessa, jolloin ’massat’ ovat jo lähteneet liikkeelle, kalterit kolahtelevat toisinajattelijoiden selkien takana ja tankit ylittävät rajoja. Olemme ehkä jälkijunassa, mutta peli ei ole vielä menetetty. Todellinen taistelu tiedosta alkaa vasta sitten, kun aseet hiljenevät Euroopan kaakossa. Se osapuoli, joka voittaa sodanjälkeisen tietosodan, on tulevaisuuden rakentaja. Sitä silmällä pitäen sotakentillä toimii tälläkin hetkellä satoja tutkijoita kokoamassa ja dokumentoimassa tietoa.
