Soittakaa hiljempaa
Kirjoittanut
Matti AlataloHarva asia ärsyttää amatöörimuusikkoa yhtä paljon kuin se, että joku yleisöstä tulee lavan eteen sanomaan ’Soittakaa hiljempaa’. Muusikko tietysti aivan oikein tulkitsee tämän niin, että kyseinen sanoja ei halua kuulla juuri sitä musiikkia, jota hän on soittamassa. Usein tullaan myös kertomaan, miten ja millaista musiikkia tulisi soittaa. Tilanne on tuttu myös ammattilaisille, ainakin sille tuttavalleni, joka valitteli, ettei ojankaivajallekaan tulla sanomaan ’Älä kaiva noin, kaiva näin.’ Ainakaan, jos arvostelija ei halua saada lapiosta.
Soittaja saa tällä tavalla suoraa palautetta, tutkija saa useimmiten lukea palautteensa lehtien yleisönosastosta tai netin keskustelupalstoilta. Varsinkin viime aikoina on usein saatu lukea arvosteluja siitä, että Suomen Akatemian rahoja on annettu vääriin hankkeisiin. Ei väitetä pelkästään, että tutkimus olisi huonoa, vaan että on myös olemassa aiheita, joita ei tulisi ollenkaan tutkia. Huolestuttavaa asiassa on, että arvostelijoiden joukossa on myös kansanedustajia, jotka viime kädessä päättävät tieteen saamasta julkisesta rahoituksesta. Tällainen tieteen vapauteen puuttuminen on tuttua diktatuurimaista, mutta Suomessa poliitikoilta odottaisi valveutuneempaa näkemystä.
Kuten useimmat tämän blogin lukijat varmasti tietävätkin, Akatemian rahoitus on kilpailtua, ja sitä on tarjolla vain noin 10 %:lle hakijoista. Hakemuksia arvioivat kansainvälisesti arvostetut tutkijat, jotka antavat lausuntonsa hakemuksen tieteellisestä tasosta. Rahaa ei jaeta ideologisin perustein eikä frendipohjalta, eiväthän lausunnonantajat usein edes tunne hakijoita, ainakaan henkilökohtaisesti.
Yliopistoväkeä syytetään joskus elitismistä ja sisäänlämpiävyydestä. Tutkimustyön luonteeseen kuitenkin kuuluu se, että tutkijaa voi arvioida vain toinen tutkija. Ylempiä auktoriteetteja ei ole, koska ei ole olemassa mitään ulkopuolista ’parempaa tietoa’, uusi tieto saavutetaan vain tutkimalla. Siitä, mikä on relevanttia, päättää tutkijayhteisö. Päätös voi tietenkin olla väärä, mutta tiede korjaa itseään, ja lopulta saadaan tuloksia, jotka ovat relevantteja tieteenalan ja mahdollisesti myös yhteiskunnan kannalta. Sitä, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta, ei voi etukäteen tietää, muuten tutkimus olisi jo tehty ja sen vaikutukset tiedossa. Sellaiseen tutkimukseen ei pidäkään myöntää rahaa, mutta tämä ei ole se asia, josta arvostelijat ovat huolissaan.
Veronmaksajan näkökulmasta on tietysti ymmärrettävää, että kansanedustajat ovat huolissaan valtion rahoittaman Akatemian rahankäytöstä. Kuten monissa muissakin asioissa, veronmaksajan rahoista huolehtiminen on tässäkin tapauksessa kuitenkin vain tekosyy puuttua tieteentekemisen vapauteen. Tämän näkee siitä, että viime aikoina on alettu arvostella myös säätiöiden tekemiä rahoituspäätöksiä. Säätiöthän jakavat vain omaa rahaansa, eivät veronmaksajien, mistä on helppo päätellä, että kritiikki on poliittisesti motivoitunutta.
Soiton volyymista vielä sen verran, että ainakaan rock-musiikkia, jota itse soitan, ei voi soittaa kovin hiljaa. Jo rumpujen mukanaolo vaatii muiltakin instrumenteilta riittävän volyymin, jotta ne ylipäänsä kuuluisivat. Volyymi on myös osa soundia, ja tietyissä kappaleissa oikea soundi saavutetaan vain soittamalla lujaa. Hiljaisuudellakin on sijansa, myös rock-musiikissa, mutta senkin käytöstä paras asiantuntija on soittaja itse.
Tieteen kehittymisen edellytys on kritiikki. On aika erikoista antaa ymmärtää, että kansanedustajilla ei olisi oikeutta kritiikkiin. Jos tieteellinen aktiviteetti on niin haurasta, että kansanedustajan kritiikki on epätoivottavaa niin kenties se tieteellinen aktiviteettikin on epätoivottavaa.
Mistä tiedät, että rahaa ei jaeta ideologiapohjalta. Onko sinulla jotain näyttöä tälle väitteelle?
Väite, että tutkimushankkeita voi arvioida vain toinen tutkija on pöyristyttävällä tavalla väärin. Kuka tahansa voi arvioida hankkeita, jos ymmärtää mistä on kyse, esimerkiksi pohtimalla onko teoreettinen viitekehys ristiriidaton, ovatko koeasetelmat toistettavissa, voiko aineiston perusteella tehdä muitakin johtopäätöksiä, ovatko tilastolliset menetelmät riittävät tai oikeat. Suurin osa sivistyneistä maallikoista ei pysty tähän fysiikan tai matematiikan alalla. Mutta on monia aloja, joissa tämä on mahdollista. Erityisesti melkein kuka tahansa maisterisopinnoissa tilastotieteessä hyvin koulutettu ihminen kykenee arvioimaan suurimmasta osasta nykyistä yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta, onko tilastollinen työ kelvollista.
Miksi säätiöiden rahoituspäätöksiä ei saa arvostella? Saahan yksittäisen ihmisenkin kulutuspäätöksiä arvostella mitä moninaisimmin perustein. Miksi poliittiset perusteet eivät ole kelvollisia arvosteluperusteita? Onko ajatus, että vain niin sanotut tieteelliset perusteet ovat kelvollisia? Mutta entä jos epäilyt siitä, että rahoitusta jaetaan ideologisin/poliittisn perustein ovatkin totta. Eivätkö silloin poliittiset perusteet ole hienosti sanottuna adekvaatteja.
Rehellinen tieteilijä toivottaa kaiken kritiikin tervetulleeksi. Kaikkeen ei toki tarvitse vastata, mutta sössötykset siitä, ketkä ovat kelvollisia kritisoijia tai millaista on kelvollinen kritiikki ovat säälittäviä.