Suomalaisten yliopistojen erikoisuus on professoreiden laaja opetustehtävä
Kirjoittanut
Timo AarrevaaraAkateemisen profession työ ja sen muutos on kestoaiheena esillä keskusteluissa korkeakulutuksesta. Juuri nyt keskustelu ja työmarkkinapaineet kohdistuvat erityisesti muutokseen opetuksessa ja sen mittaamisessa, kuten sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa tuoreessa blogissaan toi esille. Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom on tuonut esille digitalisaation merkitystä opetuksen sisällölle ja tätä koskevan työajan seuraamiselle. Akateemisen profession tehtävissä toimivilla opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ovat työssä erilaisilla painoilla, ja akateemiset tehtävät muodostavat työsuunnitelmien määrittämän kokonaistyöajan. Lähtökohtaisesti jokaisella tehtävät painottuvat eri tavoin eri uravaiheessa ja erilaisissa yksiköiden resursointitarpeissa. Opetustehtävät ovat aikataulutettuja ja joustavat heikommin kuin muut tehtävät, jotka määrittävät keskeisen osan tuloksesta.
Työhön käytettyä aikaa yliopistoissa seurataan monilla tutkimuksilla, joista kansainvälinen akateemisen profession survey on toteutettu 2008 ja 2018 (APIKS). Sen tulokset kertovat laajasta kaaresta tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden alueilla. Akateemisen vuosi ei etene kalenterivuoden tapaan vaan siinä on opetusperiodeja ja työtä niiden ulkopuolella. Tutkimus, opetus ja vaikuttavuustehtävät yhdistyvät niissä erilaisin painotuksin. Tuntimäärät lukukausien aikana opetuksessa olivat 2018 Suomen yliopistoissa toistaiseksi palkatulla henkilöstöllä kaksinkertaiset muihin affiliaatioihin verrattuna. Vastaavasti tutkimukseen käytetty aika oli määräaikaisella henkilöstöllä kaksinkertainen verrattuna toistaiseksi palkattuun.
Kansainvälisessä aineistossa suomalainen erikoisuus on, että pitkään yliopistossa työskennelleet opettavat paljon. Siihen vaikuttavat perinteet ja asenteet, esimerkiksi monet professorit pitävät velvollisuutenaan opettaa peruskursseja tavoitteenaan oppia tuntemaan uudet opiskelijat. Tämä on arvostettava periaate, mutta ei globaali lähtökohta professorien työlle. Akateemisen yhteisön hyöty professorien työstä perustuu kattavaan toimintaan kaikilla akateemisten tehtävien alueilla. Siinä korostuu tutkimukseen perustuvan opetuksen lisäksi tutkimuksen johtaminen, aloitteellisuus alan kehityksessä, kansainvälisyys, yhteiskunnallinen vuorovaikutus sekä hallinnon ja johtamisen tehtävät. Vastuunkanto akateemisesta yhteisöstä näkyy esimerkiksi siten, että ilman panostusta kilpailtuun tutkimusrahoitukseen jäävät monien uran alkutaipaleella toimivien ovet kiinni määräaikaisiin tutkimustehtäviin.
APIKS-tutkimuksen tulosten perusteella määräaikaisessa työsuhteessa olevat tutkijat työskentelevät tutkimustehtävissä yli puolet työajastaan opetusperiodien aikana, ja määräaikaiset työskentelevät tutkimus- ja innovaatiotehtävissä yli kaksi kolmasosaa työajastaan opetusperiodien ulkopuolella. Suomen erikoisuus verrattuna keskeisiin referenssimaihin onkin, että yliopistoissa pitkään toistaiseksi olevissa työsuhteissa työskentelevät opettavat enemmän kuin määräaikaisissa tutkimustehtävissä työskentelevät. Mitä enemmän professoreilla on tuntimääräisesti opetusta, sitä enemmän he opetusta myös valmistelevat, mihin liittyvät hallinto- ja johtamistehtävät ovat akateemista yhteisöä tukevaa ja arvokasta työtä. Samalla professorien opetuspainotteiset tehtävät syövät tutkimukseen ja kilpailtuun rahoitukseen käytettyä aikaa ja siten yliopistojen tulevaisuutta.
Lukukausien ulkopuolella tutkimukseen käytetyn ajan ero tasoittuu toistaiseksi tehtävään nimettyjen ja määräaikaisten välillä mutta ajankäytön järjestys ei muutu. 2000-luvulla yliopistoissa tutkimuspainotteisissa tehtävissä työskentelevien tutkijoiden määrä on lisääntynyt ja opetustehtäviä painottavissa vähentynyt. Kiusaus lisätä tutkimuspainotteisten tehtävien opetusosuutta on tässä tilanteessa ollut suuri.
Vuoden 2018 APIKS-tutkimuksen jälkeen on yliopistojärjestelmässä tapahtunut neljä akateemisen profession työtä koskevaa muutosta, jotka ovat 2008 ja 2018 tutkimusten jälkeen uudelleen toteutettavan tutkimuksen intressissä. Nämä tekijät lisäävät osaltaan painetta toistaiseksi palkatun henkilöstön opetustehtävien määrän kasvattamiselle. Ensinnäkin vakinaistamispolku on vahvistunut ja vakiintunut osaksi yliopistojärjestelmää. Vaikka erot yliopistojen välillä ovat ilmeiset, on vakinaistamispoluilla työskentelevien yhteinen piirre keskittyminen meritoivaan tutkimukseen opetustehtävien ollessa rajatumpia. Toinen on päätoimisten tohtoriopiskelijoiden määrän kasvu ja erityisesti kolmivuotisen tohtorikoulutuspilotin käynnistäminen yliopistoissa. Kolmivuotisiin tohtoriohjelmiin ei mahdu luontevaa opetuspanosta, ellei se liity koulutettavan aiempiin opetus- ja tutkimustehtäviin. Kolmas tekijä ovat uudet tervetulleet affiliaatiot, kuten apurahatutkijoiden kiinnittäminen osa-aikaisiin työsuhteisiin. Jos näihin sisältyy opetusvelvollisuutta, työn ohjaaminen lisää vakiintuneen henkilöstön työmäärää. Neljäs tekijä on digitalisaatioon ja erityisesti tekoälyyn perustuvien opetusmenetelmien, arvioinnin ja palautejärjestelmien käyttö, joka vähentää pitemmän päälle opetuksen rutiineja. Uusien opetuksen lähtökohtien arviointi on vielä toteutumatta ja on todennäköistä, että seuraavina vuosina murrosvaiheessa digitalisaaatio vie yhä enemmän opetusresurssia vaikka tuottaa aikaa myöten toimivia ratkaisuja. Tähän tarvitaan päätöksentekoa tukevaa tietoa.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän ydintä on tutkimukseen perustuva opetus, ja sen säilyminen edellyttää paitsi resurssointia opetukseen myös tutkimuksen edellytysten turvaamista. Ajankäytön mittaaminen kokonaistyöajan tunteina perustuu indeksilukuihin, jotka eivät välttämättä kerro todellista kulutettua aikaa vaan ajankäytön suhteellista osuutta eri työtehtäviin. Opetustuntien määrittäminen on kuitenkin puolustanut opetus- ja tutkimushenkilöstön professionaalista autonomiaa ja kattavaa ajankäyttöä kaikkiin keskeisiin akateemisen työn alueisiin. Päätöksenteko opetuksen määrittämisen ja mittaamisen muutoksista tulisi perustua tutkimustietoon ja arvioon uudistusten vaikutuksista.
Timo Aarrevaara
Hallintotieteen, erityisesti julkisjohtamisen professori; Lapin yliopisto.
Kiitos mielenkiintoisesta ja perustellusta blogikirjoituksesta, jossa käsitellään hienolla tavalla professorien ajankäytön järkevää kohdentamista. Ymmärrän ja hyväksyn hyvin kirjoittajan kannanotot professorien osallistumisesta perusopetukseen, mutta haluaisin tuoda esiin myös toisenlaista ajatusta siitä. Itse olen kokenut asian niin, että juuri professorilla on tieto ja kokemus valita ja painottaa oikeat asiat oppiaineensa perusteista. Perusasioista toki on olemassa oppikirjoja, mutta professori voi muokata sitä aineistoa Suomen näkökulmasta ja myös oman opetusalansa ja sen tutkintojen tarpeiden mukaisesti. Peruskurssin sisältö ei olletikaan vuosittain kovin paljon muutu, joten kurssi ei vaatine yhtä paljon uusimista kuin syventävien kurssien opetus.
Professorilla on suuri opetuskokemus, ja hän siten osaa sanoittaa sisällöt tarinoiksi ja sitoa ne erilaisiin merkityksiin tiedon käyttöä ja opiskelijan kehittymistä ajatellen. Peruskursseilla opetusryhmät ovat usein suuria, joten opettaja ei juurikaan voi kattavasti tutustua opiskeilijoihin, mutta päinvastoin kyllä: opiskelijat oppivat tuntemaan professorin ja oppiaineen ja saatavat kiinnostua juuri siitä alasta, kun siitä saa peruskurssilla selkeän, positiivisen mielikuvan.
Peruskurssilla opettaessani huomasin usein olevani jonkinasteisesssa flow-tilassa, ja mieli syötti mitä erilaisimpia assosiaatioita, joita annostelin asiatekstin sekaan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Vuosiakin myöhemmin saatoin saada palautetta peruskurssin käyneeltä jonkin aiheeseen sidotun tarinan merkityksestä jonkin ammatillisen oivalluksen syntymisessä. Syventävissä opinnoissa, paljon pienemmissä ryhmissä, oli jo mahdollisuus vahvemmin vuorovaikutteiseen opetus-opiskelu -vuorovaikutukseen, mutta silloin jo tunsin ”omat” opiskelijani ja he minut. Vaikka en itse kyennyt stimuloivaan opetukseen, katson että yliopisto tarvitsee säkenöiviä professoreita, suuria persoonallisuuksia, alansa ”guruja”, jotka saavat opiskelijat innostumaan ja ylpeiksi siitä, että ovat juuri tuon professorin oppilaita. Peruskurssit voivat olla lähtökohta tuollaiselle opiskeluviritykselle.