Suomelle tiedepolitiikka
Kirjoittanut
Petri MäntysaariKansallisella tiedepolitiikalla on merkitystä. Tiedepolitiikka edistää yhteiskunnan yleisiä tavoitteita parhaiten, kun tiedepolitiikassa keskitytään vain muutamaan tiedepolitiikalle luontaiseen tavoitteeseen. Yhteiskunnan yleisiä tavoitteita ei pidä valita tiedepolitiikan tavoitteiksi. Tiedepolitiikan ytimessä ovat yliopistot, tutkimuslaitokset ja ammattikorkeakoulut, joten tiedepolitiikka on suurelta osin korkeakoulupolitiikkaa. Tiedepolitiikan tavoitteiden pitäisi edistää sitä, että yliopistot ja ammattikorkeakoulut voivat keskittyä ydintehtäviinsä.
Hyvillä tiedepolitiikan valinnoilla on vaikutusta. Hyvä esimerkki löytyy Alankomaista. THE World University Rankings 2024 kertoo, että Suomen parhaimmaksi arvioidun yliopiston edellä on kuusi ja Suomen toiseksi parhaimman yliopiston edellä yksitoista Alankomaiden yliopistoa. Alankomaiden korkeakoulusektori on siis menestynyt kansainvälisessä kilpailussa hyvin. Samalla Alankomaiden taloudellinen kehitys on merkittävästi vahvempaa kuin Suomen.
Alankomaiden tiedepolitiikan menestys on osaltaan perustunut siihen, että Alankomaissa on tunnistettu kaksi tiedepolitiikan päätavoitetta. Ne ovat korkeakoulujärjestelmän saavutettavuus ja tieteen kansainvälisesti korkea taso. Alankomaiden opetus-, kulttuuri- ja tiedeministerin sanoin: “It is precisely the combination of easy accessibility and excellence at world level that makes our system so valuable and attractive” (Letter to Parliament about higher education and science policy, 2022). Näiden kahden tiede- ja korkeakoulupolitiikalle ominaisen päätavoitteen saavuttamiseksi Alankomaissa on vahva duaalimalli. Korkeakoulutuksen saavutettavuus taataan laajalla ammattikorkeakoulusektorilla. Se antaa tutkimusyliopistoille mahdollisuuden tavoitella kansainvälistä huippua. Pitkällä aikavälillä tulokset puhuvat puolestaan: ”The Netherlands is an international knowledge hub par excellence.”
Alankomaiden tiede- ja korkeakoulupolitiikka ei varsinaisesti perustu EU:n tiedepolitiikkaan, vaikka EU-jäsenyyden tuomat mahdollisuudet ovatkin merkittävästi vaikuttaneet Alankomaiden menestykseen. EU:n tiedepolitiikan tavoitteet vastaavat EU:n yleisiä tavoitteita, joista on säädetty Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa. Keinot näiden lukuisten ja mahdollisesti ristiriitaisten tavoitteiden samanaikaiseksi saavuttamiseksi jäävät pakostakin epäselviksi. EU:n tiedepolitiikalla on lukuisia tavoitteita, mutta hyvässä tiedepolitiikassa keskitytään olennaiseen.
Suomella ei toistaiseksi ole varsinaista tiedepolitiikkaa. Tiedepolitiikka on yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen osalta suurelta osin korvattu opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) asetuksilla perusrahoituksen laskentakriteereistä. OKM toteuttaa hallituskausittain vaihtuvaa hallitusohjelmaa, joka sisältää vaihtuvia poliittisia tavoitteita ja aina uusia tehtäviä korkeakouluille. OKM ja ministerit uskovat keskitettyyn ohjaukseen ja numeerisiin indikaattoreihin. Koulutuksen volyymillä on suuri painoarvo korkeakoulujen rahoituksessa, olipa kysymys sitten ammattikorkeakouluista tai tutkimusyliopistoista. Laki valtion TKI-toiminnan rahoituksesta vuosina 2024–2030 ei sisällä varsinaista tiedepoliittista ohjelmaa, koska laki ei koske rahoituksen allokointia. TKI-rahoituslaissa edellytetty rahoituksen käyttöä koskeva suunnitelma puolestaan on vielä valmisteltavana. Siinä pitäisi soveltaa jotain hyväksi todettua tiedepoliittista linjaa, mutta varsinaisen tiedepolitiikan puuttuessa on vaarana, että suunnitelma tosiasiallisesti kutistaa tiedepolitiikan rahoitusmalliksi.
Suomi tarvitsee oikean tiedepolitiikan. Tiedepolitiikassa olisi syytä valita keskeiset tiedepolitiikalle ominaiset tavoitteet, joita sen jälkeen voitaisiin soveltaa kehitettäessä rakenteita, pitkän aikavälin rahoitussuunnitelmia ja korkeakoulujen rahoitusmalleja.
Tiedepolitiikalle keskeisiin tavoitteisiin pitäisi ensinnäkin kuulua korkeakoulujärjestelmän saavutettavuus ja tieteen kansainvälisesti korkea taso.
Korkeakoulutuksen saavutettavuudesta vallitsee jo suuri poliittinen yksimielisyys. Koulutusmääriä on lisätty jo vuosia. Nykyisen hallitusohjelman mukaan tavoitteena on nostaa korkeakoulutettujen nuorten aikuisten määrä lähelle 50 prosenttia vuoteen 2030 mennessä ja yleisesti OECD:n kärkimaiden tasolle.
Tieteen kansainvälisesti korkean tason saavuttaminen vaatisi jo rakenteellisia uudistuksia. Tieteen korkeaan tasoon voidaan päästä vain erikoistumisella ja vuosien pitkäjänteisellä työllä. Kun korkeakoulutuksen volyymiä lisätään, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen duaalimallia olisi syytä kirkastaa niin, että koulutusmäärien nosto ohjattaisiin ensisijaisesti ammattikorkeakouluihin. Se jättäisi yliopistoille nykyistä paremman mahdollisuuden tavoitella suurten volyymien ja bulkkikoulutuksen sijasta kansainvälistä huippua. Samalla yliopistojen rahoitusmallissa olisi vähennettävä koulutuksen volyymiin perustuvien indikaattoreiden painoarvoa ja lisättävä vakaata ja vapaata tutkimusrahoitusta. Nykyisten yksilötason suoritteisiin perustuvien rahoitusindikaattoreiden karsiminen ei riitä, perusrahoituksen olisi tulevaisuudessa syytä perustua suuremmalta osin yliopistojen tieteellisen laadun kokonaisarviointiin. Vain pitkäaikainen ja vapaassa käytössä oleva rahoitus mahdollistaa pitkällä aikavälillä yliopistojen erikoistumisen, profiloitumisen ja laadullisen tuottavuuskehityksen. Yliopistojen erikoistumista ja profiloitumista voidaan edistää myös yliopistojen pääomittamisella, yliopistokiinteistöjen siirtämisellä yliopistojen suoraan omistukseen sekä sulauttamalla valtion tutkimuslaitokset yliopistoihin.
Korkeakoulutuksen saavutettavuus ja yliopistojen toiminnan kansainvälisesti korkea taso ovat tiedepolitiikan välttämättömiä tavoitteita, mutta ne eivät riitä. Yhteiskunnan resilienssi ja julkisesta rahoituksesta riippuvaisen tieteen legitimiteetti edellyttävät, että tiedepolitiikan kolmanneksi tavoitteeksi valitaan kansallisten intressien turvaaminen. Tietty kansallinen itsekkyys on paikallaan. Vain Suomi voi huolehtia suomalaisen tieteen ja kansallisen kulttuurin pitkäaikaisesta kehittämisestä. Tavoitteena pitää olla, että Suomi on tieteessä ja kulttuurissa maailman napa (”hub”). Vaikka tavoitteeseen olisi mahdotonta päästä, keskinkertaisuuteen ei pidä tyytyä. Konkreettisesti olisi esimerkiksi syytä turvata kansallinen tiedekustantaminen ja mahdollistaa sen nousu kansainväliselle tasolle.
Petri Mäntysaari
Kauppaoikeuden professori, Svenska handelshögskolan; Professoriliiton varapuheenjohtaja