Talouskasvun tutkimusperusteisuudesta, taloudellisista kannusteista ja oikeasta resurssoinnista

Keski-Suomen kauppakamari järjestää tällä viikolla Vaikuttajafoorumin, jonka aiheena on kilpailukyky. Viime vuosina monet työryhmät ja arvostetuimmat taloustieteilijämme ovat miettineet keinoja Suomen talouskasvun vauhdittamiseksi. Aikaamme kuvaa yhteinen huoli keinojen löytämiseksi elintasomme ja suomalaisen elämäntavan ylläpitämiseen. Politiikkatoimilla on mahdollista vaikuttaa siihen, että meillä on riittävästi osaavaa työvoimaa ja tutkimusta, josta uudistuva liiketoiminta, kilpailukyky ja talouskasvu voivat kummuta. On hienoa, että nykyhallituksellamme on valtion moniongelmaisesta ja vaikeasta taloustilanteesta huolimatta ollut näkemyksellisyyttä panostaa tutkimus- ja kehitysrahoitukseen. Toivottavasti tämä tahtotila saadaan näkyväksi myös yliopistoissa, joissa valtaosa innovaatioiden perustana olevasta tutkimuksesta tehdään ja uusien kasvualojen osaajista koulutetaan.

Professori Mika Maliranta on optimistinen tulevaisuuden suhteen. Kirjassaan ’Pinnan alta – miksi edessämme on vahvan talouskasvun aika’ hän tunnistaa suuren joukon yliopistojen tutkimukseen pohjautuvia innovaatioita, joiden voi odottaa antavan lähivuosina talouteemme tarvittavan piristysruiskeen. Pitkäjänteinen työ tutkimuksessa ja siihen perustuvassa korkeimmassa koulutuksessa näyttää kantavan hedelmää. Suurin este talouskasvulle on kuitenkin korkeasti koulutettujen osaajapula.

Korkeasti koulutetuista kilpaillaan. Yritykset tarvitsevat uusia teknologioita ja niihin perustuvaa liiketoimintaa kehittämään maailmanluokan osaajia. Maailmanluokan osaajien koulutusta varten yliopistoihin tarvitaan tutkimusperusteiseen opetukseen kykeneviä asiantuntijoita, visionäärejä ja tutkimuksen suunnannäyttäjiä, organisoijia ja ohjaajia. Professorit ovat kokeneimpia ja meritoituneimpia ja siksi kantavat suurimman vastuun yliopistojen tutkimus- ja koulutustoiminnan tuloksellisuudesta. Yliopiston työurista pitäisi tehdä entistä houkuttelevampia, jotta talouskasvun ja kilpailukyvyn pohja vahvistuisi.

Yliopistojen työ ja kannustimet ovat kehittyneet trendinomaisesti väärään suuntaan. Tavoite kouluttaa 50 % ikäluokista korkeakouluissa on kasvu- ja kilpailukykytavoitteiden kannalta toivottava, mutta samanaikaisesti se hirvittää monia korkeakouluissa työskenteleviä. Esimerkiksi laskentatoimi ja rahoitus on hakupaineala hakupainealan sisällä, ja sille olisi lahjakkaita tulijoita paljon enemmän kuin meillä on voimavaroja koulutukseen. Opiskelijamääriä on lähivuosina jouduttu lähes tuplaamaan, mutta henkilöresurssit eivät ole kehittyneet juuri lainkaan. Se, mikä näyttää tilastojen valossa yliopiston parhaana maisterituotoksena per opettaja, tarkoittaa käytännössä opiskelijoille satojen opiskelijoiden massakursseille osallistumista, yhä harvinaisemmaksi käyvää vuorovaikutusta opettajien kanssa, puuttuvaa palautetta ja minimalistista panosta opinnäytteiden ohjaukseen. Tilanne on sietämätön, koska myös opettajille olisi tärkeää mahdollisuus erilaisten koulutusmenetelmien hyödyntämiseen ja tutkijakoulutuksen polulla mahdollisuus yhdessä etsimiseen, ratkaisujen keksimiseen ja uuden tiedon tuottamiseen. Jos 10–15 graduohjattavaa vuodessa onkin muodostunut jonkinlaiseksi normaaliksi, mutta olisiko 30 jo liikaa? Opiskelijamäärien kasvu kohtelee eri aloja varmasti eri tavalla. Tohtoreita yliopiston opetustehtäviin tarvitaan joka tapauksessa huomattavasti enemmän.

Mutta mikä houkuttaisi yliopistouralle, jos vaikkapa Suomen Ekonomit ry:n tutkimusten mukaan viisi vuotta työelämässä oltuaan keskimääräinen kauppatieteen maisteri pääsee professorin palkoille? Yliopistossa olisi tarjolla reilu kymmenen vuotta epävarmoja pätkätöitä, viisi vuotta väitökseen ja sen jälkeen kilpailua juuri sopivaan aikaan tarjolla olevista tenure track -paikoista. Kumpi houkuttaisi, yliopisto- vai bisnesura? Joillekin se voi olla silkkaa kiinnostusta tai kutsumusta tutkimukseen ja koulutukseen. Mutta sitten pitäisi olla riittävästi aikaa tutkia ja elää normaalia hyvää elämää. Vuosilomaa vastaava vapaa on käytännössä kutistunut monella noin kahteen viikkoon, konferenssien maailmalla ajoittuessa usein juuri heinäkuulle.

Yliopistotyön kurjistumisen kierteen syitä ja ratkaisumahdollisuuksia vuosien mittaan tuumaillessa on mieleeni jossain vaiheessa tullut yliopistohallinnon tehtävien erityisasema. Yritin esim. dekaanivuosinani ujuttaa tiedekuntahallinnolle sopivia määrällisiä tavoitteita, jotka heiltä puuttuivat. Ei onnistunut silloin, eikä ymmärtääkseni ole onnistunut tähän päivään mennessä. Yliopiston ydintehtävissä eli tutkimuksen ja koulutuksen parissa työskenteleville sen sijaan asetetaan tavoitteita ja heitä arvioidaan monilla mittareilla. Näyttää siltä, että hallintoa osaoptimoidaan vähentämällä sieltä tukipalvelujen resursseja ja keskittämällä palvelut kasvottoman Helpdeskin taakse. Viimeisin askel tukipalvelujen heikentymisessä on kieltäytyminen tenttijärjestelyistä. Opettajat siis joutuvat valvomaan tenttinsä ja kirjaamaan arvosanat Sisuun. Sarkastisesti voi todeta, että palvelut ovat muuttuneet itsepalveluiksi. Yliopistot maksavat rajatusta autonomiastaan kovaa hintaa. Yleishallinto aiheuttaa kasvavia yleiskustannuksia, jotka pitäisi laskuttaa projekteista. Monet yritykset ovat alkaneetkin jo kieltäytyä yliopistoprojekteista, koska näkevät yleiskustannukset perusteettoman suurina, ja palkkaavat tutkijoita mieluummin suoraan yrityksiin.

Juttelin hiljattain muutaman vastikään tehtäväänsä nimitetyn professorin kanssa työstä ja palkkauksesta. Mielestäni on tärkeää huomioida eri uravaiheessa olevien professoreiden näkemyksiä, kun muokkaamme työhön ja siitä saatavaan korvaukseen liittyviä käytäntöjä. Näiden juuri full professuurinsa ansainneiden kollegojen näkemyksissä paistoi pelko ’ikuiseen palkkakuoppaan’ jämähtämisestä. Syynä tähän on se, että tenure track -vuosina puristetaan henkilöistä irti kaikki mahdolliset näytöt. Pakkoraossa ja kovassa paineessa syntynyttä suoritustasoa tuntuu mahdottomalta jatkaa vuosikymmeniä samanlaisena. Kun parannuksia edelliseen huippuun nähden ei synny, tätä voi pitää alisuoriutumisena, eikä palkannoston perusteena ollenkaan. Ja uudet professorit lähtevät tällä hetkellä vaativuustasolta 8. Eli lehtoritasolta.

Mitä kuuluu sitten pidempään professorin tehtävässä palvelleille? Palkkakehitys on ollut dramaattisen heikkoa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana muiden henkilöstöryhmien keskimääräinen palkka on kehittynyt noin 15 % paremmin kuin professoreilla. Yleiskorotuksilla mennään. Erilaiset johtamiseen ja hallintoon liittyvät tehtävät verottavat professorien kokonaistyöajasta vuosi vuodelta entistä enemmän. Voimavarojen, prosessien ja tavoitteiden monimutkaistuminen vaatii yhä enemmän johtamiselta. Kannustavuus yliopiston ydintehtävissä puuttuu, koska palkkauksen kannalta on se ja sama, minkä verran tutkintoja tai julkaisuja syntyy. Jos yliopistolla ei ole varaa korottaa kuin yhden sadasta palkkoja kerran vuodessa, suoritusmittaus ja henkilökohtaiset arvioinnit toimivat vain perustelulaitteena sille, miksi palkkoja ei voi nostaa. Yliopistoja koskee sama vaiva kuin muitakin julkisen sektorin organisaatioita. Taloutta osataan hahmottaa tyypillisesti vain kassasta maksettavan rahan kautta. Sitä, minkä hintaista kunkin henkilöstöryhmän aika on ja mihin sitä kannattaa käyttää, ei useimmiten ymmärretä. Paljon olisi vielä opittavaa vaihtoehtoiskustannuksista ja taloudellisten insentiivien voimasta.

Lähteet:
Maliranta, Mika (2024) Pinnan alta. Miksi edessämme on vahvan talouskasvun aika. Docendo.

Jukka Pellinen

Johdon laskentatoimen professori, Jyväskylän yliopisto; Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja

Lue lisää kirjoittajalta