Tieteen puolesta mutta ei ketään vastaan
Kirjoittanut
Juhani KnuutiTällä hetkellä tuntuu, että paine ohjata tutkimuskohteiden valintaa poliittisesti tai ideologisesti on huomattavan suuri. Vaikka ilmiö on ollut olemassa aina, luonteenomaista sille on sen aaltomaisuus. Nyt lienemme jälleen aallon harjalla.
Asiallinen kritiikki kuuluu olennaisena osana tieteeseen. Ongelma on kuitenkin se, että erityisesti sosiaalisessa mediassa kritiikki on ollut valtaosin asiatonta, pinnallista ja rahoitettujen tutkimushankkeiden otsikoihin ja julkiseen kuvaukseen perustuvaa.
Julkisen kritiikin keskeisin vaatimus on ollut, että tiettyjä tutkimushankkeita ei tulisi rahoittaa julkisella rahoituksella. Pääasiassa kohteena ovat olleet tietyt kulttuuri- ja yhteiskuntatieteelliset Suomen Akatemian rahoittamat hankkeet.
Tyypillisesti kritisoidut hankkeet ovat sellaisia, joista kommentoija kuvittelee ymmärtävänsä hankkeen huonouden. Kritisoitavissa hankkeissa ei esiinny mm. lääketieteen perustutkimuksen, tekniikan, fysiikan tai matematiikan hankkeita. Ilmeisesti näiden kritisointi edellyttäisi asian tuntemista.
Siten kritiikin motiivina näyttää olevan ensisijaisesti luottamuksen puute. Kritisoijat eivät näytä luottavan arviointiprosessin valitsevan tieteellisesti parhaita, hyödyllisiä ja vaikuttavia tutkimushankkeita. Lopulta kritiikin kohteeksi valikoituu ns. helppoja kohteita, joissa kritisoija mielestään kykenee näkemään turhia tutkimusaiheita ja kyseenalaisia tieteellisiä tavoitteita. Ydinkysymys on, onko epäluottamus perusteetonta.
Rahoitettavien hankkeiden valinta
Olennainen osa arviointia ovat hankkeen ja hakijan tieteelliset meriitit kyseisellä tieteenalalla. Näiden pitäisi tulla hyvin huomioiduksi kansainvälisessä vertaisarvioinnissa ja oletus on, että kyseisen tieteenalan tieteellisesti parhaat hankkeet tulevat rahoitetuksi. Toisenlaisiakin analyysejä on tosin esitetty.
Halusimme tai emme, tutkimuksen hyödyllisyys ja vaikuttavuus tulevat jatkossa olemaan yhä keskeisempiä arviointikohteita tutkimusrahoituksesta päätettäessä. Niiden arviointi on kuitenkin huomattavan vaikeaa. Etenkin perustutkimuksen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen osalta vaikuttavuus on vaikeammin arvioitavissa kuin soveltavassa tai teknillisessä tutkimuksessa. Uuden tiedon tuottaminen on toki itseisarvo sinänsä.
Keskeisin pohdittava kysymys on, millä tavalla rahoitettavat hankkeet tulisi arvioida, valita ja viestiä, jotta voitaisiin vähentää edellä kuvattua asiatonta kritiikkiä?
Koska sama sapluuna ei sovi kaikkeen tieteeseen, hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden arvioinnissa tulee hyödyntää erilaisia tieteenalakohtaisia mittareita. Perustutkimuksen lyhyen aikavälin tuotokset ovat tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja, tiedotteita tai keskustelua havainnoista mediassa.
Perustutkimuksen sovellukset voivat syntyä kymmeniä vuosia havainnon jälkeen, eikä niitä kyetä ennustamaan. Suurin osa tutkimuksesta tehdään ilman isoja medianostoja ja vähemmän tunnettujen tutkijoiden toimesta.
Pidemmällä aikajaksolla voidaan todeta, mitä tieteenala on tuottanut globaaliin tietovarantoon. Millainen vaikutus tutkimuksella on ollut kulttuuriin, sivistykseen, teknologiaan tai vaikka terveydenhuoltoon? Mitä vaikutusta on ollut paremmalla ymmärryksellä maailmankaikkeuden rakenteesta tai planeettojen ominaisuuksista?
Pitääkö kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden rahoitusta vähentää kritiikin vuoksi?
Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteisiin kuuluu monia tieteitä, jotka tutkivat yhteiskuntaa, sen ilmiöitä ja toimintaa. Yhteiskuntatieteiden merkitystä ei voida arvioida vain taloudellisilla mittareilla. Näiden tieteiden avulla ymmärrämme paremmin yhteiskunnallisia ilmiöitä, esimerkiksi demokratian toimintaa ja kulttuurisia muutoksia. Näiden havaintojen avulla yhteiskuntaa kehitetään. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen hyödyt ja vaikutukset heijastuvat yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon usein huomaamattomalla tavalla.
Haasteena on, että yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuottama ymmärrys on erilaista ja vähemmän absoluuttista kuin luonnontieteissä.
Myös itselleni, lääketieteen tutkijana on selvää, että nyt esitetty kritiikki yhteiskuntatieteitä kohtaan ei ole yleisesti merkki siitä, että kyseinen tieteenala olisi vähemmän hyödyllinen tai vähemmän merkittävä kuin esimerkiksi oma alani.
On hyvä pitää mielessä, että Tiedebarometrin mukaan 85% suomalaisista on sitä mieltä, että tieteen taso Suomessa on hyvä tai melko hyvä. Suuri enemmistö (75%) on myös sitä mieltä, että tiede on hyödyllistä yhteiskunnan kannalta. Näiden lukujen perusteella Suomessa eletään luottamusyhteiskunnassa myös tieteen osalta.
Jotain tulisi kuitenkin mielestäni tehdä. Systeemiä tulisi kehittää uhriutumisen sijaan. Kritiikin tulisi synnyttää keskustelua siitä, miksi (joidenkin) kansalaisten palaute on tiettyihin hankkeisiin selvästi negatiivinen.
Onko ongelma itse hankkeissa vai hankkeiden viestinnässä?
Tiedebarometrin mukaan tutkimuksen viestinnässä olisi selvää petraamisen varaa. Lisäksi lähes puolet (48%) vastaajista oli sitä mieltä, että Suomessa tehdään veronmaksajien rahoilla myös hyödytöntä tutkimusta. Toisaalta vain 33% vastaajista haluaisi kohdentaa tutkimusrahoituksen vain taloudellisesti parhaiten hyödynnettäville aloille.
Johtopäätöksenä barometrin viestistä on, että enemmistö väestöstä luottaa suomalaiseen tieteeseen ja tunnistaa hyvin tieteellisen tutkimuksen lainalaisuudet ja hyödyn ominaispiirteet. Suomalaisten yliopistojen maine on myös mainekyselyissä ollut erinomainen.
Tästä huolimatta viesti epäluottamuksesta on selvä. Vaikka nykyinen tieteen arvioinnin järjestelmä tuottaa vertaisarvioinnin kautta laadukasta tietoa hakijan ja hankkeen tieteellisestä laadusta, se ei mitä ilmeisimmin ole riittävän kattava.
Rahoittajan tulisi paremmin avata rahoituspäätösten taustoja sekä myös tuoda esiin hankkeiden tuloksia. Jatkohankkeissa tulisi tuoda esiin edellisen hankkeen tulokset, jotta hakijan tuottavuus konkretisoituu. Uskon, että rahoituspäätösten parempi läpinäkyvyys lisää luottamusta.
Millä tavalla sitten tutkimuksen vaikuttavuutta ja hyötyä voisi huomioida paremmin ja oikeudenmukaisesti hankkeiden arvioinnissa puhtaasti tieteellisten meriittien lisäksi?
Tutkimusten toistettavuuden ja yleistettävyyden kaltaisten asioiden mittaaminen ja edellyttäminen voisivat nostaa tutkimuksen vaikuttavuutta merkittävästi.
Tieteellisen merkityksen lisäksi tutkijoiden tulisi pohtia, millä tavalla tutkimuksen hyöty avautuu ulkopuolisille. Tutkijat eivät elä norsunluutornissa, johon kansan ääni ei kuulu. Hankkeen julkinen kuvaus ei ole merkityksetön.
Mielestäni useat ongelmat kiteytyvät siihen, millä tavalla viestimme hankkeistamme. Unohdammeko kertoa yleistajuisesti, millaista tietoa tai uutta ymmärrystä hanke mahdollisesti tuottaa yhteiskuntaan? Niin vierasta kuin hankkeiden ”markkinointi” on tutkijoille, sitä ei voi välttää, sillä tutkimukset rahoitetaan pääsääntöisesti verokertymästä.
Nostamatta tässä nyt esiin yksittäisiä julkisuudessa parjattuja hankkeita, omakin tulkintani hankkeiden otsikoista ja julkisesta kuvauksesta on, että kaikilla tutkijoilla ei tunnu olevan todellista kosketuspintaa yhteiskunnan ilmiöihin ja arkeen sekä siihen millaisen reaktion nämä kuvaukset synnyttävät kyseisen tutkimusalan ulkopuolella.
Yhteenveto
Virheellisiin lähtökohtiin pohjautuva tieteellisen tutkimuksen poliittinen ja ideologinen ohjaus on merkittävä uhka. Se uhkaa pienentää tutkimuksen vapautta ja kaventaa tutkijalähtöisen tutkimuksen mahdollisuuksia ja siihen on reagoitava.
On tunnettua, että tutkimuksen kohteiden valitseminen poliittisilla päätöksillä johtaa tehottomaan ja lyhytjänteiseen tutkimukseen. Emme todellisuudessa kykene luotettavasti arvioimaan, millainen tieteellinen havainto johtaa merkittäviin läpimurtoihin.
Rahoittajien tulisi luoda oikeudenmukaiset kriteerit tutkimuksen hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden parempaan arviointiin tieteellisen arvioinnin ohessa sekä huomioida nämä asianmukaisesti myös rahoituspäätöksissä. Koko prosessin läpinäkyvyyttä tulisi parantaa.
Yksi keskeinen ratkaisu ongelmaan on tutkijoiden omissa käsissä: Tutkimusviestinnän parantaminen. Parantaminen kannattanee aloittaa hankkeen otsikosta ja julkisesta kuvauksesta. Tutkijan tulisi pohtia, miltä julkinen kuvaus näyttää oman tieteellisen hiekkalaatikon ulkopuolelta katsottuna.
Yksi perusongelmista on se, että yliarvioimme muutokset ja edistyksen lyhyellä aikavälillä ja aliarvioimme ne pitkällä aikavälillä. Kuitenkin edellytämme tutkimukselta näyttöä hyödyistä muutaman vuoden tähtäimellä.
Olet oikeassa, Juhani. Hyviä havaintoja mm. tiedeviestinnästä. Ainoa huomioni tässä on se, että otsikon valinnan ja populaarikuvauksen paine kohdistunee ihan eri tavoin esim. yhteiskuntatieteisiin, kuin muualle. Molekyylibiotieteiden, lääketieteen perustutkimuksen tai fysiikan hankkeissa otsikko ja kuvaus voivat edelleen olla suomeksi ihan mitä tahansa. Maallikko ei edes kuvittele ymmärtävänsä niitä, eivätkä ne siksi herätä muuta kuin ehkä kunnioitusta.
Hei! Olen suhtautunut erilaisiin tutkimuksiin kriittisesti siitä lähtien, kun luin tutkimuksesta, jonka pääasiallinen lopputulema oli, että ”Kotoa pois muuttavan nuoren ensimmäinen oma asunto on yleensä vuokra-asunto”. Tutkimus, joka päätyi suurinpiirtein siihen, että ”Monilapsisessa perheessä käytettävissä olevan rahan määrä henkeä kohti on pienempi kuin vähempilapsisissa perheissä” ei ollut omiaan muuttamaan suhtautumistani. Ajatteluni ei silti ole kategorista, enkä missään nimessä lähde kritisoimaan mitään sellaista, jonka arvosteluun kykyni eivät riitä.
Koronaan tehtiin rokote jonka teho oli noin 90 %. Sen otti mukisematta noin 80 %. Ilmeisesti siis ainakin tässä enemmän lisähyötyä saisi sosiologiasta, psykologiasta ym. ”pehmeistä” tieteistä kuin lääketieteestä.
Kannattaisiko tiedeviestinnässä arvostaa ja käyttää enemmän eri aloihin perehtyneitä tiedetoimittajia, jotka osaavat muotoilla vaikeatkin asiat yleisölle ymmärrettäviksi. Tutkijat saattavat olla liiaksi uppoutuneita tutkimuksensa detaljeihin, ettei sujuva tiedeviestintä onnistu. Toisaalta yleistoimittajat saattavat vetää tiedotteiden mutkia liiankin suoriksi.