Tilan politiikat yliopistossa
Kirjoittanut
Jopi NymanViimeaikainen keskustelu yliopistojen taloudesta ja toiminnasta on kohdistunut myös yliopistojen tiloihin, rakennusten käyttöön ja erityisesti tilavuokriin. Tiloilla on yliopistolaisille kuitenkin useita erilaisia merkityksiä, joiden havaitseminen on olennaista usein vahvojen reaktioiden ymmärtämiselle. Yliopistojen tilat eivät ole neutraaleja. Niillä on myös kulttuurisia, historiallisia, sosiaalisia ja symbolisia merkityksiä, jotka toteutuvat eri tasoin makro- ja mikrotasoilla sekä niiden välissä.
Makrotasolla yliopistot ovat yhtä kuin niiden kampukset ja rakennukset. Arkkitehtonisesti suunnitellut rakennukset ja tilat palvelevat yliopistolaisia ja viestivät laajemmalle yleisölle sivistyksen merkityksestä ja arvostamisesta. Tässä mielessä yliopistojen ilmoitukset tilojen vähentämisestä, rakennuksista tai jopa kokonaisista kampuksista luopumisista herättävät suurta huolta niin työntekijöissä kuin sijaintipaikkakuntien sidosryhmissä. Millainen olisi jonkun kaupungin yliopisto, jolla ei olisi lainkaan fyysistä kampusta vaan se toimisi kokonaan virtuaalisesti? Millä tavoin se rakentaisi paikallista tutkimuksen ja vaikuttavuuden ekosysteemiä, jos yksikään opettaja tai opiskelija ei olisi alueella läsnä? Millainen tämä yliopisto olisi työpaikkana ja yhteisönä? Kampuksettoman yliopiston voi ajatella olevan ensisijaisesti taloudellisiin intresseihin ja voiton tekemiseen pyrkivä oppilaitos, jonka nomadimaiset opettajat ja opiskelijat eivät kiinnity aikaan eikä paikkaan. Kulttuurisen jatkumon ja tieteen uusille sukupolville välittämisen asemasta se opettaa ketteryyttä ja tarjoaa pikavoittoja opiskelijoilleen ja omistajilleen.
Yliopistojen tilat ja toiminnan tarpeet eivät tietenkään ole muuttumattomia. Vielä 1950-luvulla esimerkiksi Helsingin yliopisto ei tarjonnut opettajilleen luentosalien ohella työtiloja, vaan professorit pitivät vastaanottojaan ja antoivat ohjausta kotonaan. Kuten Diana Webster (2015) kirjoittaa mielenkiintoisissa muistelmissaan, lehtorit tapasivat opiskelijansa käytävillä ja raahasivat niin kirjansa kuin paperinsa yliopistolle päivittäin. Vahtimestarien suosikit saattoivat saada pienen laatikon yhteisen opettajienhuoneen kaappien alaosasta. Tämä toimikin Websterin työtarvikkeiden säilytystilana viidentoista vuoden ajan. Käytäntö muistuttaa yllättävän paljon nykypäivän hotspot-toimistoa, sen jatkuvaa epävarmuutta sekä myös monien yliopistojemme nykyarkea.
Yksilötasolla yliopistojen tilakysymys kulminoituu usein työtiloihin ja niiden toimivuuteen, siihen miten työtilat mahdollistavat työntekijää toimimaan tehtävässään. Professoriliittokin on linjannut, että niin halutessaan professorille kuuluu oma työhuone. Yliopistoissamme on kuitenkin viime vuosina vähennetty tiloja suuressa määrin ja näin aiotaan toimia jatkossakin. Muutoksen taustalla eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti toiminnalliset syyt ja uudet työtavat, vaan yliopistojen tavoite luopua merkittävästä osasta tilojaan – rahaa ei haluta laittaa ”seiniin”, termi joka väheksyvästi viittaa työssä tarvittaviin tutkimus- ja opetustiloihin. Tilojen merkitys on toki jossain määrin muuttunut koronan jälkeen etäopetuskäytäntöjen yleistyessä. Jotkut tutkijat ovatkin kokonaan – tosin omasta halustaan – vetäytyneet tekemään työtään kaukana virallisesta työpaikastaan. Etätyössä tosin työntekemisen kustannukset valuvat työntekijälle niin laitteiden kuin tarvittavien neliöhintojen kautta, mutta jotkut järkeilevät käytännön säästävän matkakuluja ja aikaa, kun sinne ”keskustaan” tai ”provinssiin” ei enää tarvitse lähteä. Tällaisessa toiminnassa ajatus yliopistosta yhteisönä ei saa juuri huomiota, mutta sen tärkeyteen viittaa kuitenkin monien yliopistojen pyrkimys saada kaikki yliopistoyhteisön jäsenet takaisin kampukselle.
Tilojen vähentämisen taustalla on yliopistoja kiusaava tilakulujen nousu, kuten Acatiimissa on tänä vuonna nostettu esille. Se on monissa yliopistoissa ollut poikkeuksellisen merkittävää, ja aina remonttien jälkeen vuokrat nousevat jopa vapailla markkinoilla perittävien vuokrien yli. Useat yliopistot ovatkin lunastaneet tiloja itselleen, omaan hallintaansa. Ratkaisuksi tilakulujen nousuun yliopistojen hallinnossa esitetään tilojen tiivistämistä, rakennuksista luopumista sekä näennäisen demokraattisia monitilatoimistoja, joissa kukin – hieman kärjistäen – saa pienen punaisen korin kirjalleen ja pöytäpaikan läppärilleen. Hieman ihmettelen, että yliopistojen hallitukset eivät tunnista, mitä tämäntyyppiset tilaratkaisut tarkoittavat työntekijöiden työn mielekkyyden ja työn tuottavuuden kannalta. Onko osaaminen painottunut liike-elämän työpaikkoihin eikä akateemisen työn omia käytäntöjä tunnisteta? Yliopistolaiset ovat jo vuosia osoittaneet, miten avokonttoripolitiikka ei tue yliopistossa tehtävää tutkimus- ja opetustyötä, minkä myös tutkimukset ovat todistaneet.
Monitoimitilojen ajatellaan tukevan ”tämän päivän” työtapoja, tiimityötä ja törmäyttämistä joustavuuden ja avoimuuden kautta. Tällainen ajattelu ei lainkaan huomioi, että suuri osa tutkimustyöstä vaatii keskittymistä ja rauhallista tilaa, ei jatkuvia keskeytyksiä ja hälinää. Myös opiskelijoiden ohjaus ja tutkimusyhteistyön vaatimat verkko- ja muut neuvottelut eivät tapahdu tiloissa sijaitsevien ennakkovarattavien puhelinkoppien aikataulujen mukaisesti. Tilakysymystä tulisi tarkastella sensitiivisesti ja myöntää tutkijoiden tarvitsemien tilojen olevan erilaisia kuin joidenkin palveluyksiköiden. Myös tutkimus- ja tieteenaloittain tilojen tarve on erilaista, joten suunnittelussa on oltava kontekstiherkkyyttä ja käytävä todellista dialogia yksiköiden kanssa. Ylhäältä tulevat puheenvuorot, joissa visioidaan lyhytaikaisia tilankäyttösopimuksia tai tiloja vain niille, jotka saapuvat työhönsä tarpeeksi aikaisin aamulla, osoittavat niiden lausujan irtautuneen tutkimus- ja opetushenkilökunnan todellisuudesta tai olevan täysin tietämätön tai välinpitämätön heidän työnsä luonteesta.
Tilan politiikan vaikutukset eivät kuitenkaan rajaudu vain työntekijöihin. Vähentämistarve koskee luonnollisesti myös laboratorioita ja muita vastaavia tiloja hyödyntäviä aloja. Yksiköitä ”rohkaistaankin” luopumaan niistä tai jakamaan tilakustannuksia esimerkiksi yritysten kanssa. Tilojen yhteiskäyttö on yksi päivän fraaseista, mutta onko yrityksillä todellista tarvetta tiloille, joiden vuokra saattaa olla kolminkertainen kaupungin liikekiinteistöjen yleiseen hintatasoon nähden. Pelkkä sijoittuminen kampukselle ei ole houkuttelevaa, ellei siitä ole todellista lisäarvoa yritykselle.
Tutkimuksen ja opetuksen tilojen ohella uhanalaisia ovat yhteisen infrastruktuurin tilat, kuten yliopistokirjastot. Maailmalla on jo esimerkkejä siitä, miten kirjastot on tyhjennetty ja kokoelmat viety suljettuihin kirjavarastoihin kauas pois kampuksilta, tutkijoiden ja opiskelijoiden ulottumattomiin. Tiloista on tehty esimerkiksi opetuksen tiloja tai oleskeluloungeja säkkituoleineen. Lähipalveluksi tarjotaan digiaineistoa, jonka saavuttamiseen ei tarvita fyysistä tilaa vaan oma päätelaite riittää. Tilan politiikat uhkaavat myös suomalaisia yliopistokirjastoja, joissa teosten lainauskertoja pidetään säilyttämisen perusteena. Digitaalisen version olemassaolo saattaa johtaa fyysisen kappaleen poistoon perusteena kalliin ja rajoitetun hyllytilan säästäminen. Uhanalaisia ovat erityisesti harvoin käytetyt erikoiskokoelmat, joiden aineisto ei välttämättä ole lainkaan digitaalisesti saatavilla. Niiden purkaminen on kuitenkin aina lopullista ja vähentää tutkijan pääsyä tietoon.
Tila on yliopistossa poliittista, ja taloudellinen pohjarakenne määrittää toimintaa enemmänkin kuin olemme ajatelleet. Toiminnan sisällöllisen kehittämisen asemasta erilaiset seurantajärjestelmät ovat muuttuneet hallinnan ja kontrollin työkaluiksi, joilla identifioidaan seuraavaa indikaattorien osoittamaa säästötoimenpidettä sen mielekkyydestä huolimatta. Tilan politiikat uhkaavat siis tieteen tekemistä ja akateemisen työn mielekkyyttä ennemminkin kuin tukevat tutkimusta.
Kirjallisuutta:
Webster, Diana. Finland Forevermore: Helsinki 1953–1963. Helsinki: Schildts and Söderströms, 2015.
Acatiimi 20.9.2024: Yliopistojen tilat – kuluerä vai mahdollisuus?
