Vähemmistöjen vähemmistöt: kuka niitä uskaltaa tutkia?
Kirjoittanut
Maria LähteenmäkiProfessorin työajasta kuluu noin kolmannes tutkimukseen, joka pitäisi olla avointa, vapaata painostuksesta ja maalittamisen pelosta. Aina näin ei kuitenkaan ole. Viattomalta kuulostava vähemmistöjen vähemmistöjen eli vähemmistöjen sisäisten ristiriitojen tutkimus on yksi vältetyistä aroista aiheista, suorastaan tabu.
Vähemmistökulttuurien tutkimuksia hallinnut bipolaarinen tulokulma (kuten alistavat tulokkaat vs. alistetut alkuperäisasukkaat) on ollut omiaan jättämään pimentoon vähemmistöjen keskinäisen ja monta kertaa yhteisöjen sisäistä elämää hyvinkin haavoittavan ja vahingoittavan valtataistelun. On lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka etnisten vähemmistöjen sisäinen taistelu on ollut lähes väistämätön seuraamus kolonialismin purkamisprosesseista. Toisinaan pitkällisetkin valtataistelut imevät vähemmistöjen kulttuurivarantoa niiden omaksi tappioksi.
Kriisiytyvät heimot
Ilmiö on kansainvälinen sekä sisäisten valtataistelujen että tutkijoiden vaikenemisen kulmasta katsottuna. Yksi maaesimerkki jälkikoloniaalisesta eli valkoisten kulttuurisen vallan kritiikistä voimaantuneesta kansanliikkeestä on Namibia, jossa olen tehnyt kollegojeni kanssa kenttätöitä. Siellä valkoisen vähemmistön (etenkin saksalaisten) valta-asemaa on saatu heikennettyä muun muassa syrjimällä heitä etnisin perustein yliopisto- ja hallintovirkojen täytöissä, tuhoamalla tai siirtämällä syrjään heidän valtakautenaan (1800–1900-luvun taitteessa) pystytettyjä muistomerkkejä ja muuttamalla alueiden, kaupunkien ja kylien nimiä seudun afrikkalaisten alkuperäisasukkaiden käyttämiksi nimiksi. Niinpä esimerkiksi maan koilliskulman eli tutkimusalueemme saksalaiselta kreiviltä saama nimi Caprivi muutettiin Zambesiksi seudun valtajoen mukaan. Palauttaminen tekee kipeää, mutta kipu oli paljon suurempi silloin kun valkoisten valtaa rakennettiin, ajattelee moni tutkijakin.
Valtataistelu ei kuitenkaan ole maassa rajoittunut valkoiset (2 %) vastaan afrikkalaiset (93 %) ja värilliset (5 %) akselille, vaan taistelun tuoksina on siirtynyt kiihkeänä myös lukuisten heimojen keskinäiseksi poliittistaloudelliseksi heimokamppailuksi vallasta. Onhan maa tunnettu enemmistönä olevien owambojen valtiollisesti ja kulttuurisesti hallitsevasta roolista, mutta näkyviin ponnistavia ja myös ilmaisuiltaan rikkaita heimokulttuureja on vähemmistöinä olevilla himboilla, damaroilla, namoilla, saneilla ja hereroilla. Tilanne on niin pahasti kärjistynyt, että julkisuudessa vaaditaan tribalismin eli heimolaisuuden hillitsemistä koko valtiolle vaarallisena kehityssuuntana: ”Kun heimosodat puhkeavat, on jo liian myöhäistä pelastaa maa.”
Karjalaiset ja saamelaiset: Sisäänpäin kääntyvät vähemmistöt?
Vähemmistöjen sisäisiä valtakamppailuja on pienemmässä mittakaavassa nähtävissä myös Suomessa. Sitä on ilmennyt muun muassa puhuttaessa monitaustaisesta karjalaisuudesta (paikkakarjalaisuus/siirtokarjalaisuus kontra kielikarjalaisuus): kenen kieltä elvytetään, kenen vaatepartta pidetään oikeana ja kuka saa olla karjalaisen kansanliikkeen manifestoija. Jyrkän etnopoliittisen linjan, kielikarjalaisten vähemmistön, mediajulkisuuden ylittänyt ulostulo eli Lönnrothin patsaan töhriminen lokakuussa 2024 punaisella maalilla ja suomalaisen kansallissankarin leimaaminen kolonialistiksi ei saanut karjalaisenemmistön hyväksyntää. Kuvien kaatamisella ja muistomerkkien sabotoinnilla osoitetaan ylemmyyttä ja kohteena olevan kulttuurin keinotekoisuutta. Ruskiemustu-kollektiivin töhrimisakti indikoi kansanliikkeen retoriikan ja toimintatapojen kansainvälistymistä ja radikalisoitumista, mutta myös liikkeen hiljaista sisäistä kiehuntaa ja valtataisteluun ryhmittymistä. Tuleva näyttää, eteneekö karjalaisten sisäinen jännite samaan kuin Lapissa.
Nimittäin karjalaisia paljon julkisempaa ja aggressiivisempaa valtakamppailua on käyty saamelaisten taloudellispoliittisesta asemasta (saamelaiset vs. Suomen valtio), mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sanailu on kiihtynyt saamelaisten sisäisiksi mittelöiksi. Perinteisesti hallitseva, hierarkian ylärappusilla ollut ja yhäkin oleva saamelaiskulttuuri on pohjoissaamen kielialueen eli Ylä-Lapin tunturisaamelaisten 1700-luvun ylirajaisesta poronomadismista pitkälti ammentava kulttuuri. Poronhoitajien kulttuurista valta-asemaa on vahvistanut aina 1970-luvulle asti se, että mm. Ruotsissa saamelaisiksi laskettiin virallisesti tuohon saakka vain poronhoitajasaamelaiset. Osin tämän takia valtaväestö yhdistää saamelaisuuden useimmiten juuri poronhoitoon, jota harjoittaa pääelinkeinonaan enää vain kymmenisen prosenttia Suomen saamelaisista.
Ylä-Lapin porosaamelaisten hegemoniaa lähtivät menestyksellisesti haastamaan Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten sekä aikanaan Ylä-Lapista seudulle muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset. Inarinsaamelaisen kulttuurin voitonmerkiksi nostatettiin hieno saamelaismuseo Siida keskelle Inarin kirkonkylää. Aivan viime vuosina omaa kulttuuriaan on päässyt esittelemään julkisuudessa pitkään syrjitty ja vaiettu ortodoksinen, Kuolasta muuttaneiden saamelaisjälkeläisten kolttakulttuuri. Aivan viimeisimpänä ovat kentälle työntyneet Keski-Lapin (vanhojen Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Kuusamon ja Maanselän lapinkylien) metsäsaamelaisten jälkeläiset. He ovat yrittäneet vahvasti saada jalansijaa alkuperäiskansan kulttuuriperheessä, mutta he ovat joutuneet tähän mennessä jäämään odottelemaan kulttuurikodan ulkopuolelle. Lunkkaa perhekotaan ei ole avattu syystä, että tulijat eivät omaa enää kuin muutamia virkkeitä omasta vanhasta kielestään, keminsaamesta. Vaikka tulijoilla on esiteltävänä vero-, maa- ja henkikirjojen historialliset todisteet kuulumisestaan keskisen Lapin varhaisempien tunnettujen alkuperäisasukkaiden pitkään sukulinjaan, heidät käännytetään kulttuurin omijat -haukuin ja mitätöinnin saattelemina matkoihinsa.
Tutkijan näkökulmasta katsottuna ikävän kohtelun taustalla on nykyisen virallisen saamelaismääritelmän painottuminen kieleen: saamelaisperheeseen pyrkijän on osoitettava, että joku hänen 1800-luvun lopun esivanhemmistaan puhui jotain saamen kieltä äidinkielenään. Toisin kun julkisuudessa on painotettu, määritelmää on kuitenkin retusoitu jo vuonna 1996 niin, että yksi saamelaiskriteeri on, että henkilö ”on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa.” Eli keskisen Lapin metsäsaamelaisten tulisi nykyisen saamelaiskäräjälain mukaan päästä moniääniseen saamelaisperheeseen. Vähemmistön vähemmistön radikaali siipi ei kuitenkaan halua hyväksyä tätä. Sisäisissä taistoissa juuri porosaamelaisen kulttuuriperinnön kantajilla on eniten pelissä, ja he ovatkin olleet kaikista aktiivisimpia torppaamaan metsäsaamelaisten pyrkimykset vaatimalla saamelaiskäräjälain uudistamista niin, etteivät metsäsaamelaiset enää jatkossa pääsisi äänestämään saamelaiskäräjävaaleissa eikä edustamaan saamelaisia.
Suomalainen pirstaloituva ja himmenevä kulttuuri
Mitä taas tulee suomalaiseen kulttuuriin, sekään ei ole muuttumaton eikä liioin ikuinen. Suomalaisuus on vähemmistö itämerensuomalaisten ryhmässä ja vähemmistön vähemmistö pohjoismaisessa kulttuuriperheessä ja eurooppalaisten sukukunnissa sekä suorastaan häviävän pieni kulttuuripiiri läntisessä kulttuurikoalitiossa. Suomen kieli ei liioin ole enää tärkein suomalaisuutta määrittävä tekijä. Monikulttuurisuus on hyväksytty yhdeksi tasavertaisen yhteiskunnan arvoksi, mutta käytännössä läntisen angloamerikkalaisen enemmistökulttuurin pitkän aikajänteen paine on jo selvästi havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Näin muun muassa siinä, että englannin kieli on vallannut yliopistot: jo 86 % väitöskirjoista ja noin 40 % graduista on englanninkielisiä. Kyse on systeemisestä ja avoimesta suomalaisen vähäväkisen kulttuurin väheksynnästä ja näköalattomuudesta, johon me kaikki korkeakouluissa ennen näkemättömän tavoitteellisesti ja hämmästyttävän kritiikittömästi osallistumme. Kun suomi pakenee korkeakoululaisten sanavarastosta, on vain ajan kysymys, kun se ohenee alemmilla kouluasteilla, hallinnossa ja työmarkkinoilla. Tätä menoa suomesta tulee sadan vuoden perästä 1800-luvun tapaan köyhä kyökkikieli, jota puhutaan hiljaa häveten.
Kirjallisuutta mm.
Kielten asema yliopistoissa: Kenen kielellä yliopisto toimii? – Acatiimi Acatiimi 15.6.2023.
Lähteenmäki M. & Selin S., Urbaanit karjalaiset: mielet, kielet, historia. Siirtolaisuusinstituutti 2024. Urbaanit karjalaiset : mielet, kielet, historia – Doria
Metsälappalainen kulttuuri ja sen edistäminen Valtioneuvoston kanslia 2019.
Saamelaismääritelmä – Saamelaiskulttuurin ensyklopedia 21.11.2021.
Tribalism and Namibia – The Namibian The Namibian 18.9.2020.
Kiitos upeasta kirjoituksesta.
Kiitos samoin. Mielenkiintoinen kirjoitus vaikeasta aiheesta.