Väitöskirja tutkimuslaitoksissa oman työn ohella
Kirjoittanut
Markus OlinTutkimuslaitoksissa työskentelee suuri joukko tutkijoita, joista moni on jo väitellyt, mutta varsin moni vasta tähtää väitöskirjaan. Olen yksi näistä väitelleistä, mutta siitä on kohta aikaa jo 30 vuotta, joten kirjoitan omista kokemuksistani väitöstyön (lähi)ohjaajana VTT:llä, en väitöskirjan tekijänä. Tutkimuslaitosten välillä on todennäköisesti isojakin eroja, mutta arvelen ainakin pääpiirteissään omien kokemuksieni ja tietojeni osuvan aika kohdalleen myös näiden muiden organisaatioiden osalta.
Aiempina vuosina ja vuosikymmeninä tutkimuslaitoksiin tultiin usein harjoittelijaksi, tehtiin gradu tai diplomityö, jonka jälkeen aloitettiin väitöskirjan vaatima tutkimustyö ja opinnot. Mutta tutkimuslaitoksen tutkija joutuu usein osallistumaan hankkeisiin tai tehtäviin, jotka eivät väitöskirjaa tue. Osa näistä tehtävistä saattaa myös olla tavallaan helpompia kuin vaativa tutkimus, ja usein tutkimuslaitoksen johtoa saattaa kiinnostaa enemmän nämä laitoksen toimintaan läheisesti kuuluvat (usein hallinnolliset) asiat, joten niistä saa myös jollei kiitosta, niin ainakin palautetta. Lopputulema on, että väitöskirja saattaa jäädä työlistan viimeiseksi, ja sitä tehdään ilta- tai viikonlopputyönä, jos lainkaan. Samalla pitäisi jaksaa osallistua yliopistojen kursseihin, joita yleensä järjestetään päiväsaikaan, mikä etenkin ennen koronaepidemian mukanaan tuomaa etätyövapautta aiheutti ongelmia.
Kaiken edellä kuvatun seuraus on, että väitöskirjan tekeminen omien muiden töiden ohella vie aikaa, hanke siirtyy vuosilla tai vuosikymmeniä eteenpäin – osa saa työnsä valmiiksi vasta eläkeiän paikkeilla. Kun väittelijän ikä alkaa neljällä tai viidellä, perhe ja harrastukset vievät ison siivun tuosta ilta- tai viikonlopputyöstäkin. Henkilö on saattanut kuitenkin omalle organisaatiolleen luvata väitöskirjan laativansa, eikä organisaatio sitä aina unohda, vaan muistuttelee aika ajoin. Omien havaintojeni mukaan tästä noidankehästä seuraa kyllästyminen ja turhautuminen koko väitöskirjan tekemiseen, ja siitä seuraa lisää viivästystä.
Yliopistoilla on hyvä julkaisukulttuuri ja julkaisemisesta palkitaan. Julkaiseminen on yksi yliopiston päätoiminnoista, ja useimmat varmaan kokevat edistävänsä omaa uraansa julkaisuja kirjoittamalla, vaikka muuta kiitosta ei edes saisi. Urapolkujärjestelmä suorastaan pakottaa laatimaan julkaisuja jo varhaisessa vaiheessa uraa, joka muuten toimimalla saattaa katketa alkuunsa. Tutkimuslaitoksissa julkaisutoiminnan merkitys on ollut kasvussa, mutta edelleen tieteellisen toiminnan julkaiseminen ei ole samalla tavalla ykkösprioriteetti kuin yliopistoissa. Eikä se sitä luultavasti tule olemaankaan, koska tutkimuslaitosten tavoitteet ovat erilaisia. Oma organisaationi VTT tähtää uuden teknologisen osaamisen kehittämiseen, jolloin teolliset sovellukset ja niiden vaatima IPR, mukaan lukien patentit, ovat tärkeä osa toimintaamme. Vaikuttavuus syntyy muuten kuin julkaisemalla, ja julkaisut ovat tavallaan sivutuote korkealaatuisesta tutkimuksestamme.
Tutkimusyhteisön tuki tai paremminkin sen puute voi vaikuttaa paljonkin tutkimuslaitoksessa tehtävän väitöskirjan etenemiseen. Iso apu olisi kutakuinkin saman alan varttuneista tutkijoista tai sitten samassa vaiheessa olevista muista väitöstyön tekijöistä. On kuitenkin aika tavanomaista, että tutkimuslaitoksen tutkimustiimillä on useita pieniä kokonaisuuksia suurten ja pitkäaikaisten hankekokonaisuuksien sijaan. Tällöin väitöskirjan tekijä jää helposti yksin tai ainakin vähälle tuelle.
Yliopistojen vähäinen ohjaustuki tutkimuslaitosten väitöstyön tekijöille on oma ongelmansa, joka saattaa osin johtua fyysisestä etäisyydestä, jolloin satunnaisia tapaamisia ei ole. Tutkimuslaitoksessa työskentelevän lähiohjaajan rooli on mielestäni epäselvä ja vaihtelee tapauskohtaisesti. Väitöstyön ohjausta pidetään yliopistoissa merkittävänä meriittinä, mutta vastaavasti vaikkapa omassa organisaatiossani VTT:llä sillä ei tunnu olevan kovin suurta merkitystä, ainakaan urakehityksen kannalta.
Näen siis aika paljon ongelmia yliopiston ulkopuolella väittelemisessä, jopa tutkimuslaitoksissa. Väitelleitä tohtoreita kuitenkin halutaan edelleen lisää, ja melko pienillä järjestelyillä ja resurssien lisäyksellä tutkimuslaitosten väitöstutkijoiden tilannetta voisi helpottaa. Omalla alallani ydintekniikassa meillä oli Suomen Akatemian kautta saatu OKM:n rahoitus verkostomaiselle Ydintekniikan ja radiokemian tohtoriohjelma YTERAlle, alkaen vuonna 2012. Sen paras puoli oli kolmen yliopiston (Aalto, Helsinki, Lappeenranta), VTT:n ja ydinvoimateollisuuden hyvä yhteistoiminta. YTERA mahdollisti myös muutamalle VTT:n tutkijalle mahdollisuuden työskennellä yliopiston tiloissa, ilman tutkimuslaitoksen arjen aiheuttamia (hallinnollisia) häiriöitä. OKM kuitenkin muutti linjaustaan, eikä vastaavaa verkostomaista tohtoriohjelmaa ole moneen vuoteen ollut. Tilanne muuttui kansallisen ydinvoima-alan SAFER-tutkimusohjelman alkaessa syksyllä 2022. Sen olennainen osa on DENSE-verkosto (Doctoral Education Network), jossa olennaisin osin pyritään hyödyntämään YTERAsta saatuja hyviä kokemuksia.
Näkemykseni on siis se, että tutkimuslaitosten kannalta verkostomaiset koko alan kattavat tohtorikoulutusohjelmat kytkisivät laitokset kiinteämmin yliopistojen toimintaan. Yliopistot puolestaan saisivat hyvän yhteyden tutkimuslaitosten lisäksi alan mahdollisiin muihin toimijoihin. Tällä toimintamallilla edistettäisiin ja nopeutettaisiin tutkimuslaitosten ja myös muiden organisaatioiden henkilöstön väitöskirjojen valmistumista ajallaan ja hyvälaatuisina.
Kiitos kolumnista. Uskon asian olevan tutkimuslaitoksissa esitetyn kaltainen, mutta kyllä yliopistojenkin puolella jää moni väitöskirja ja tohtorin tutkinto myöhemmille uran vuosille, kenties kokonaan tekemättä, mutta usein ko. henkilöiden opetuksellinen panos voi kuitenkin olla hyväkin. Totean, että kunpa meillä tosiaan muistettaisiin palkita julkaisemisesta: toiminta on laskettu perustoiminnaksi ja sitähän se onkin, mutta palkitsemisemiseksi en perusrahan hankintaa okm-indikaattorien mukaiselle toimimalle kutsuisi. Olisi liian kaunista ollakseen totta. Yhteistyöajatus tutkimuslaitosten ja yliopistojen välillä tohtorikoulutuksessa on varmasti harkittava asia.
Hei, Markus! Hyvä kirjoitus. Mutta ehkei tilanne ihan noin huono ole, ja saattaa esim. VTT:llä riippua tutkimusalueesta. Ja VTT:hän pyrkii nyt edistämään tutkijoiden väittelyä. Mutta ongelma tietysti on, jos projektit ovat lyhytaikaisia tai ei ehditä laajentamaan tai syventämään tutkimustuloksia niin, että se riittäisi kunnolliseen julkaisuun (vaatimukset ovat nykyään suuret). Tutkimuslaitoksissa on paljon merkittäviä aihealueita, jopa edelläkävijyyttä, joka erinomaisesti soveltuisi väitösten pohjaksi. Nyt kun uutta tutkimusrahoitusta allokoidaan ”graduate schooleille” olisi varmaan hyvä herättää keskustelua, miten saisimme aikaiseksi yliopisto-tutkimuslaitos-graduate schooleja. Tällä olisi nimenomaan myös vaikutusta siihen, miten perustutkimuksesta edetään sovelluksiin. Reitti ”syväosaajien” rekrytoimiseksi yrityksiin olisi tällöin ehkä paremmin näkyvillä, tarpeeseen tulevan teollisuuden osaamispohjan laajentamiseksi ja uudistamiseksi.
Tohtoriopinnot ja väitöstyö ovat olennainen osa tutkijakoulutusta. Tämän jakson tarkoitus on kehittää kyky luoda uutta tieteellistä tietoa kriittisesti ja raportoida se tieteelliselle yhteisölle ymmärrettävästi. Opintojen jatkamisen, käytännön tutkimustyön tekemisen ja artikkelien kirjoittamisen lisäksi prosessi merkitsee henkisen kasvun prosessia. Tämä ei tapahdu itsestään ja sille on annettava riittävä aika ja tila, sillä tarkoitushan on saada väitöstyön jälkeen uusi luova ja innokas tutkija.
Tohtoriopiskelija voidaan nähdä kuitenkin lisätyövoimana projekteihin, joka hoitaa esimerkiksi ison osan kokeellisesta työstä ja erityisesti hoitaa hankalaksi ja aikavaksi koetun julkaisujen kirjoittamisen. Huomattavaa on, että opiskeluvaiheessa näitä tehdään ensimmäisiä kertoja, ja tuottavuus voi jäädä yksin toimiessa alhaiseksi, kun pitäisi myös oppia työn tekoa ja saada siihen ohjausta. Niinpä esimerkiksi postdoc vaiheen opiskelija voi sopia vuoden tai kahden tutkimushankkeeseen paremmin, koska nämä jaksot ovat lyhyempiä ja osaaminen tutkimuksesta ja julkaisemisesta on jo korkeampi.
Väitöstyön tekeminen omassa työssä ei kuitenkaan ole negatiivinen, jos opiskelijalle varaan riittävän vakaat olosuhteet ja varmistutaan tutkimusaiheen yhtenäisyydestä. Yhteys käytännön sovelluksiin ja työn merkitykseen antavat uusia näkökulmia ja vahvistavat työhön sitoutumista. Näiden vaikutus on positiivinen työn laatuun ja opintojen menestymiseen.
Tutkimusaiheen vaihtuminen kesken työn on pahinta mahdollista myrkkyä latistaa kiinnostus aiheeseen. Toinen varma tapa saada työ viivästymään on jättää työ vajaasti resursoiduksi ajallisesti tai palkallisesti, jolloin energia kuluu ylenmääräisesti omalla ajalla tekemiseen tai jopa elannon hankkimiseen sen lisäksi. Väitöksen tekeminen työn ohessa ei oles siis suositeltavaa.
Nykyisin tutkimuslaitokset teettävät väitöstöitä osana omaa tutkimustoimintaansa. Tavoitteena ovat tutkimustulosten lisäksi lahjakkaat tutkijat jatkamaan työtä. Yhä useammin on luotu tutkijakoulu tyyppisiä ohjelmia, joiden avulla saadaan sekä pitempikestoisia, yhtenäisempiä tutkimuksia niin myös ryhmätukea ja ohjausta. Työtapojen kehittämisestä olemme saaneet hyviä kokemuksia esimerkiksi VTT ja Aalto yliopiston FinnCeres ohjelmassa.
Tohtorikoulutukseen ollaan Suomessa uuden hallitusohjelman myötä panostamassa tulevina vuosina. On siis tärkeää nyt käydä myös keskustelua, miten tohtorikoulutuksen edellytyksiä tulisi kehittää laajemminkin, kuin yliopistoissa. Markus Olin nostaa esiin havaitsemiaan haasteita liittyen väitöskirjatyöhön tutkimuslaitoksissa. Näitä haasteita, ja myös jo olemassa olevia monia toimivia käytäntöjä, on VTT:llä tunnistettu laajasti ja systemaattisesti tämän vuoden aikana. VTT:llä on tutkimusalueita ja tiimejä, joissa tavoitteellinen väitöskirjatyö on pidempään ollut mahdollista ja vakiintunut osa tutkimustoimintaa. VTT haluaa panostaa nyt siihen, että tutkimusympäristössämme olisi aiempaa paremmat mahdollisuudet kaikilla tutkimusalueilla tehdä väitöskirjoja.
VTT on käynnistänyt joulukuussa 2023 PhD-ohjelman, jonka avulla mahdollistetaan tavoitteellinen väitöskirjatyö VTT:n strategisissa tutkimusaiheissa. Ohjelma kehittää VTT-läisten tohtoriopiskelijoiden tukea ja VTT:n väitöskirjaohjauskyvykkyyttä. PhD-ohjelman avulla VTT haluaa kehittää tieteellistä osaamistaan, nostaa väitelleiden osuutta henkilöstössään, houkutella uudenlaisia osaajia soveltavan tutkimuksen pariin ja nopeuttaa väitöskirjojen valmistumisaikoja.
PhD-ohjelman onnistumiseksi luodaan VTT:llä myös uusia johtamis- ja projektivalmistelukäytäntöjä, jotta väitöskirjatyötä voi tehdä aiempaa tuloksellisemmin etenkin julkisrahoitteisissa tutkimushankkeissa. VTT:n PhD-ohjelman onnistumisen keskiössä on myös aiempaa tiiviimpi yhteistyö yliopistojen kanssa nimenomaan tohtoriopintoihin liittyen. Tämä yhteistyö on jo aloitettu niiden suomalaisten yliopistojen kanssa, joihin VTT:ltä tehdään tohtoriopintoja.
Tekla Tammelin
Tutkimusprofessori, VTT
Kaisa Michelsson
PhD- ja Postdoc-ohjelman päällikkö, VTT