Yhdysvaltalaisten professorien ongelmia, osa I

Olen aiemmissa blogikirjoituksissani nostanut esiin yhdysvaltalaisen professorikunnan kattavan työsuhdeturvan verrattuna suomalaisiin kollegoihin. Yhdysvaltalaisten yliopistojen yleisesti omaksumat toimintatavat takaavat sikäläisille professoreille aidon akateemisen vapauden ainakin periaatteessa. Yhdysvallat ei kuitenkaan nykyisellään – monista toimivista käytännöistään huolimatta – ole mikään akateemisen tutkijaopettajan onnela. Professorin vakinaistettu työsuhde (tenure) on siellä kyllä meikäläiseen verrattuna yhä varsin turvattu, mutta professorikunnan tilanne kokonaisuudessaan on heikentynyt radikaalisti viime vuosikymmeninä.

Lisäpaineita koko yliopistosektorille kasautuu myös Yhdysvaltain viimeisimmän vaalituloksen seurauksena, vaikka mahdollisilla liittovaltiotason koulutusvastaisilla päätöksillä, esimerkiksi kongressin republikaanien väläyttelemällä opetusministeriön (Department of Education) lakkautuksella, ei olekaan suoraa vaikutusta yksittäisten professorien työsuhdeturvaan. Työsuhdeturvan heikentämiseen liittyvät kamppailut tullaan käymään osavaltioiden kansanedustuslaitoksissa (valtionyliopistot) ja yksityisten yliopistojen hallituksissa.

Periaatteessa yhä hyvin toimivan professorien tenure track -järjestelmän suurin ongelma on sen jatkuva harvinaistuminen yhdysvaltalaisten yliopistojen tehtäväntäytöissä. Vielä 1980-luvulla yli puolet yliopistojen koko opettajakunnasta oli järjestelmän piirissä: joko vakinaistettavina koeajan jälkeen (assistant professor -taso) tai aidosti pysyvään työsuhteeseen palkattuina (associate professor– ja full professor -tasot). Nykyisin vain runsas neljännes yliopisto-opettajista on mukana käytännössä, vaikka nimikkeenä saattaakin yhä olla professori. Opettajakunnan ehdottoman enemmistön muodostavat tänä päivänä erilaisiin määrä- tai osa-aikaisiin tehtäviin palkatut henkilöt. Professoritasolla määräaikaisten työntekijöiden tittelinä on tyypillisesti jonkin tasoluokituksen visiting professor osa-aikaisten käyttäessä adjunct professor -nimikettä. Jo lähes puolet yhdysvaltalaisten yliopistojen koko opettajakunnasta työskentelee osa-aikaisilla sopimuksilla.

Yhdysvaltalaisessa työelämässä vakinainen työsuhde on sosiaalisten turvaverkkojen heikkouden takia monella tavoin vielä tärkeämpi kuin meillä. Esimerkiksi työntekijälle Yhdysvalloissa aivan keskeinen työnantajan sairausvakuutus on yliopistoissa useimmiten tarjolla vain vakinaiselle ja kokopäiväisesti työskentelevälle henkilökunnalle. Ongelma kärjistyy sitä mukaa, mitä alemmas sikäläisessä yliopistohierarkiassa siirrytään. Varsinaisissa tutkimusyliopistoissa (R1/R2-tasot) osa- ja määräaikaisten professorien osuus henkilökunnasta on huomattavasti alempi kuin pienissä, opetusintensiivisissä ja lähinnä kandidaatin- ja maisterintutkintoja tarjoavissa opinahjoissa. Jälkimmäisissä tämän niin sanotun contingent facultyn osuus opettajakunnasta saattaa ylittää jo 80 % ja määräaikaiset työsuhteetkin ovat tyypillisesti lyhyempiä kuin tutkimusyliopistoissa. (Kansainvälisiä vertailuja tehdessä on tosin hyvä muistaa, että merkittävä osa yhdysvaltalaisista yliopistoista vertautuu lähinnä meikäläisiin ammattikorkeakouluihin.)

Vakinaisesta professuurista haaveilevan vastavalmistuneen tohtorin urakehitys Yhdysvalloissa on siten aiempaa vaikeammin ennakoitavissa. Tutkinto ns. huippuyliopistosta, opintojen aikainen opetuskokemus ja toiveita herättävä julkaisuluettelo tarjoavat hyvät lähtökohdat vakinaistamispolun avautumiseen, mutteivat enää takaa mitään. Jatkuvasti harvinaistuvat tenure track -tehtävät ovat äärimmäisen kilpailtuja ja aikaikkuna vakinaistamispolulle pääsyyn vaikuttaa lyhenevän jatkuvasti. Sattumalla on siten entistä suurempi osuus ensimmäisen – ja usein ratkaisevan – akateemisen työpaikan löytymisessä.

Myös palkkauserot erityyppisissä työsuhteissa toimivilla ovat suorastaan revenneet urapolkulaisten eduksi. Samaan aikaan myös vakinaistettujen professorien väliset palkkaerot ovat kasvaneet paitsi tieteenalojen välillä myös niiden sisällä. Pieni osa tutkimusyliopistojen professoreista onnistuu kovalla työllä ja onnella nousemaan ”supersarjaan”, jolloin opetusvelvollisuus tyypillisesti pienenee, mutta palkkiot kasvavat alkaen jo lähentyä yliopistojen akateemiselle ja hallintojohdolle (sekä urheilujohtajille) maksettavia, meikäläisittäin hämmästyttäviä summia.

Moni lupaava nuori tutkija, joka vielä pari vuosikymmentä sitten olisi suurella todennäköisyydellä päässyt todistamaan kykynsä tenure track -professorina, joutuu tänään tyytymään äärimmäisen huonolla palkalla tuntiopettajan epäkiitolliseen työhön ilman realistista toivoa vakinaistetusta tehtävästä. Raskaan opetustyön ohella aktiivisesti jatkettu korkeatasoinen julkaisutoimintakaan ei välttämättä auta, mikäli väittelystä on ehtinyt kulua useampi vuosi.

Edellä kuvattu kehitys on luonut Yhdysvaltoihin palkkauksen ja työsuhdeturvan osalta kahtiajakautuneen akateemisen opettajakunnan myös professorin nimikettä käyttävien keskuuteen: urapolulle selvinneet ”kultapossukerholaiset” ja muut. Tilanne on erityisen heikko humanistis-yhteiskuntatieteellisilta aloilta väitelleillä, joille tutkijakoulutusta vastaava työllistyminen korkeakoulusektorin ulkopuoliseen yritysmaailmaan on vaikeampaa kuin ns. kovien tieteiden edustajille. Ei olekaan yllättävää, että yhdysvaltalaisen sisarjärjestömme jäsenmäärää ovat viime vuosina kasvattaneet erityisesti urapolkujärjestelmän ulkopuolelle jääneet tutkijaopettajat, jotka toivovat parannuksia pohjoismaisittain surkeisiin työehtoihinsa.

*

Seuraavassa osassa tarkastelen yhdysvaltalaisten ”kulttuurisotien” heijastumista professorien työsuhdeturvasta kiivaana käytävään keskusteluun.

Mikko Saikku

Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell Douglas -professori, Helsingin yliopisto

Lue lisää kirjoittajalta