Yliopisto kriisissä?
Kirjoittanut
Matti AlataloKuvitteellinen yliopisto, jossain ruuhka-Suomen ulkopuolella. Otsikot kirkuvat: ’Yliopisto kriisissä’, ’Kovaa peliä yliopistolla’, ’Riitaisa päätöksenteko vain jäävuoren huippu’, ’Yliopistossa ammutaan surutta omaan jalkaan’. Ahdistaa. Kun jalkautuu otsikoiden parista yliopiston käytäville, ahdistus alkaa onneksi helpottaa. Opiskelijat opiskelevat, opettajat opettavat, tutkimus etenee. Kukaan ei käytäväkeskustelussa valita voivansa pahoin yliopiston toimenpiteiden takia. Jopa työtyytyväisyyskyselyjen tulokset ovat koko ajan parempia, Suomen huippuluokkaa. Mitä nyt tiedonkulku saa jatkuvasti huonoja pisteitä, mutta niin se tekee kaikissa suurissa organisaatioissa. Joukossa, joka mahtuu saman kahvipöydän ympärille, tieto kulkee; kun porukka on suurempi, alkaa tiedonkulku tökkiä.
Lehdistön harjoittaman kärjistyksen ymmärtää: ei ole mikään uutinen, että kaikki sujuu tasaisen harmaasti, ja suurin ongelma on edelleen perusrahoituksen riittämättömyys. Kriisi sen sijaan myy, ja kriisiuutisia saa mukavasti kilauttamalla niille muutamalle tutkijalle, jotka ennenkin ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä yliopistoa ja sen hallintoa kohtaan. Saattaapa tällainen tutkija itsekin soitella tiedotusvälineille. Oman kokemukseni mukaan toisaalta sen kertominen, että yliopistolla kaikki toimii kaikesta huolimatta melko normaalisti, johtaa lehdistön yhteydenottojen merkittävään vähenemiseen.
Mielipiteiden esittämisessä tiedotusvälineissä ei toki ole mitään vikaa, päinvastoin: älyllinen keskustelu ja kritiikki kuuluvat yliopistoväen toimenkuvaan. Ongelmalliseksi asia muuttuu vasta, jos faktapohjaista argumentaatiota vaaditaan vain vastapuolelta. Keskusteluissa yliopiston tilaratkaisuista tai muista tunteita herättävistä käytännön asioista valitettavasti kuulee kollegoiden esittävän argumentteja, jollaisia he eivät missään tapauksessa hyväksyisi esitettäväksi tieteellisessä keskustelussa. Samaan hengenvetoon voidaan arvostella toista mieltä olevia juuri samanlaisesta logiikan puutteesta. Tähän voi tietysti vastata, että tilaratkaisuista keskusteltaessa ei ole kyse tieteestä. Ei olekaan, kyse on älyllisestä (epä)rehellisyydestä ja moraalista, jota tutkijoilta käsittääkseni voi vaatia tieteen ulkopuolisissakin keskusteluissa.
Jos tällaisesta käytöksestä päästäisiin eroon, uskoisin, että tiedotusvälineiden otsikot muuttuisivat maltillisemmiksi, kenties jossain vaiheessa jopa positiivisiksi. Ei myöskään haittaisi, jos yliopiston ulkopuoliset tahot lakkaisivat sekaantumasta yliopiston sisäisiin asioihin omien taloudellisten ja muiden intressiensä takia. Näihin tahoihin on tietenkin yliopiston sisältä käsin vaikea vaikuttaa, toisaalta jokaisella on (toivottavasti) ystäviä myös yliopiston ulkopuolella. Kannattaa kutsua heitä kahville silloin tällöin ja jakaa objektiivista tietoa ajankohtaisista asioista.
Kuten alussa mainittiin, onneksi kyse on kuvitteellisesta yliopistosta. Eihän tällaisia konflikteja reaalimaailmassa esiinny, vaan yliopistojen suurin ongelma on edelleen perusrahoituksen riittämättömyys. Tehkäämme parhaamme asian korjaamiseksi.
P.S. Alikersantti Hietasen tavoin minun on vaikea ymmärtää, miksi jotkut rakastavat rätei ja lumpui. Emme ole varmaankaan Hietasen kanssa ainoat, jotka tätä ihmettelevät, joten olisin kiitollinen, jos joku lähettäisi linkin tutkimukseen, jossa on selvitetty, miksi kiinteistöasiat herättävät ihmisissä niin suuria tunteita.
Mielenkiintoinen katsaus kuvitteelliseen akateemiseen maisemaan, joka on ajautunut virran viemänä milloin median myllyyn, milloin kunnallisvaalikysymykseksi. Harmillistahan tuo: Pilvilinnanmaalla oli kaikki kovin hyvin, kunnes ei yhtäkkiä ollutkaan. Vaan missä vika? Mielikuvaharjoituksissa on onneksi vapaus katsoa asioita monelta kantilta.
Maalatusta mielenmaisemasta erottuu vahvana aasinsilta tilaratkaisuihin, joten päästetään aasi ensin pohtimaan kiinteistökysymyksiä, tuttavallisemmin kampuskeskustelua. Silmiään ei ole hyvään toviin joutunut väsyttämään lukemalla jatkuvalla syötöllä kissankokoisilla kirjaimilla otsikoista satunnaiskombinaatiossa sanoja ”kampus”, ”keskusta” ja ”vetovoima”. Edellisen kerran näitä teemoja sivuttiin hyvin lyhykäisessä uutisessa, jossa ilmoitettiin yliopiston hallituksen aloittavan kiinteistöstrategiatyönsä, ja sitä edellinen viittaus on jo kaukaisuudessaan unohtunut. Mutta kuvitteellinen yliopistomme on silti median hampaissa.
Keskustelu on edennyt seinistä seinien sisäpuolelle. On osoittautunut, että mikäli seinien sisällä tapahtuvaa toimintaa tarpeeksi kritisoi ja asettuu täysin perustellusti ja sääntöjenkin puitteissa ajamaan muutosta, voi edessä odottaa kaikkea muuta kuin reilu käsittely. Jos jostain löytyy veruke, jolla muutoksen ajaminen voidaan pysäyttää, se käytetään, ja ne, jotka kehtaavat muutoksen vetureiksi lähteä, ovat syyllisiä kunnes toisin todistetaan – ja vaikka todistettaisiin, voi syytetty olla varma, ettei tieto syyttömyydestä ainakaan itsestään leviä. Ongelmien käsittelyn siirtyminen mediaan ei välttämättä ole oire sensaatiohakuisten kriitikkojen mieltymyksestä toimittajille soitteluun, vaan voi kertoa vettä pitelevän sauman viimeisen ja ainoan ratkeamiskohdan olevan median kohdalla, muiden ulospääsyreittien ollessa padottuina.
Kuvitteellisissa yliopistoissa ei näin onneksi käy – vaatii melkoista parodiahorisontin ylittämistä ja mielikuvituksellista erityislahjakkuutta ehdottaa, että jotain tällaista voisi yliopistolla tapahtua. Todelliset yliopistot sen sijaan ovat ikävä kyllä ideaalimaailmaa rosoisempia paikkoja, joissa joutuu esittämään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: onko niin, että sallimme epärehellisten ja tarkoitushakuisten prosessien olevan osa yliopiston päiväjärjestystä, mutta vedämme rajan niiden olemassaolon vastustamiseen?