Yliopistojen projektitoimintamalli ajaa tutkijoita valehtelijoiden klubiin – korkeakoulujen rahanjakomallin uudistuspaineen täytyy syntyä sisältäpäin
Kirjoittanut
Petri Lehenkari1000 tohtoria. Lippulaivahankkeet. Painopistetutkimus. Strategiset hankkeet. Kärkihankkeet. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta nämä kaikki termit kuvaavat korkeakoulujen eri tasoilta kohdentuvaa varsin lyhytperspektiivistä projektirahanjakoa, joka perustuu suurille lupauksille. Painopiste rahoituksen myöntämisperusteissa on tutkimussuunnitelmissa, ei siinä, mitä hakevat organisaatiot tai tutkimusryhmät ovat oikeasti saaneet esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana aikaiseksi. Jokainen tutkija tietää tämän: onnistunut rahoitushakemus sisältää stiiknafuulioita eli korrekteja sanoituksia ja trendikkäitä tavoitteita. Niillä ratkaistaan aina joku maailmanluokan ongelma, joka koskettaa satoja miljoonia ihmisiä. Ratkaisu on aika ennennäkemättömän uskomaton, ja näin se projektitiederahoituksen juna kulkee aina seuraavalle asemalle.
Kun lueskelee hankkeiden julkisten kuvausten lupauksia ja sitten hakee Pubmedista rehellistä, pitkäjänteistä tulosta, lähes koskaan tutkimusryhmät eivät ole lunastaneet murto-osaakaan antamistaan lupauksista. Rahoittajalle raportoidaan kyllä, että rahat ovat taas menneet, mutta todellista vertailua lupausten ja tulosten välillä ei tee kukaan. Projektiperusteinen rahoitus ei ole kokonaan hukkaan heitettyä, mutta projektisirkuksen pyörittäminen on. Minkäänlaista penaltia, rangaistusta, ei ylisuurista lupauksista näytä tulevan. Uutta hakemusta vaan putkeen ja valehtelijoiden klubin seuraavalle kierrokselle. Hakemusten ja eri alojen taistellessa toisiaan vastaan mikään keino rahoituksen varmistamiseksi ei ole liian röyhkeä tai pyhä.
Tekee mieli kysyä, miksi tällaista tutkimussuunnitelmien lupausten paisuttelemista ei mielletä tieteelliseksi vilpiksi? Onko kysymyksessä pyhä eetos, jossa yrittänyttä ei laiteta eikä ylisuuri tavoiteasetanta ole synti vaan rohkeutta? Tällainen kritiikitön selkärangattomuus ei kuitenkaan todellisen ajattelevan yleisön ja veronmaksajan silmissä oikeasti taida kantaa. Jos annetut lupaukset vuodesta toiseen petetään, eikä tieteellinen tulos vastaa odotuksia, on oikein, että aletaan puhua kaikenmaailman dosenteista ja tieteen rahoitusta leikataan. Loppupelissä arvostus täytyy aina ansaita. Kaipaan tähän pisteeseen enemmän tiedeyhteisön kriittistä keskustelua ja introspektiota.
Tukeeko tiedeyhteisön sisäinen paine ryhdikkäämpää rahoituksenmyöntöpolitiikkaa? Ei tue. Viime aikoina monessa eurooppalaisessa rahoitusarvioinnissa suorastaan kehotetaan luopumaan hakijoiden bibliometrisistä arvioinneista. Tekee mieli kysyä, miksi, mihin tämä toimintatapa perustuu? Bibliometrinen analyysi on tehokas, helppo ja halpa tapa arvioida yksilön, tutkimusryhmän ja yliopiston sekä maan tieteellistä suorituskykyä. Kaikissa yliopistovertailuissa bibliometrinen analyysi on kaiken arvioinnin perusta. Ovatko valehtelijoiden klubin kannattajajäsenet valloittaneet suvereenisti tiederahoituksen päätöspaikat? Kuinka kauan tieteen teko kestää sitä, että todellisen tuloksen tekijät ja rahoitus erotetaan toisistaan? Onko valehtelijoiden klubi vääjäämätön seuraus tieteen tekemisen hankkeistamisesta ja projektiluonteisen toiminnan peruspiirre?
Suomessa kannattaisi ottaa mallia opetuksen ryhtiliikkeestä. Ennen rahoitusta myönnettiin yliopistoille tutkintolupausten perusteella. Toiminta tehostui vasta sitten, kun rahoitusta alettiin myöntää toteutuneesta tuloksesta. Kannattaakin miettiä tarkasti, millä perusteella palkitaan ja rahoitetaan!
Tiederahoitukselle toivon jatkossa tällaista samaa tulosvastuullisuutta kuin opetukselle. Etabloituneille tutkijoille voidaan perustellusti myöntää rahoitusta painottaen aikaisempaa tuloksellisuutta. Uusille hankkeille ja uusille tutkijoille painopisteen tulee olla tutkimussuunnitelmassa, koska näyttöjä ei vielä ole päässyt kertymään. Paineen näiden arviointikäytänteiden oikeasta kohdentumisesta ja rahoituskategorioista tulee tulla tiedeyhteisön sisältä. Tuloksen perusteella rahoittaminen on kaiken lisäksi helppoa, halpaa ja nopeaa ja voidaan toteuttaa virkamiestyönä. Suurin osa maailman rahoituspäätöksistä toimii näin.
Pohjimmiltaan poliittinen rahanjakopäätöksenteko ei kykene tuloksellisuusanalyysia toteuttamaan tai arvioimaan, koska substanssi on vaikea, eikä monimutkaisiin kysymyksiin koskaan ole todellisessa maailmassa yksinkertaisia ratkaisuja. Valehtelijoiden klubiakaan ei kokonaan kannata lakkauttaa, sen osallistujamäärää kannattaa vain säätää pienemmäksi. Koska tiede luo aidosti uutta, tämän päivän mahdoton on joskus huomenna todellisuutta. Tälle voidaan laskea todennäköisyys ja rahoitusta myöntää vastaavassa suhteessa. Tällaisen arviointi on vaikeaa ja arvioinnin laadun ja tosiasiallisuuden paineen täytyy syntyä tiedeyhteisön sisältä. Se on velkamme ihmiskunnalle, joka työmme tekee mahdolliseksi ahertamalla muilla toimialoilla. Tiedeyhteisö on itse vastuussa ja takaa sen, että tieteen taso ei laske.
Loppuhuomautus: Valehtelijoiden klubi oli television viihdeohjelma, jota esitettiin vuosina 1981–1983.
Petri Lehenkari
Lääketieteellisen solu- ja kehitysbiologian professori, Oulun yliopisto
Aivan mahtava kirjoitus. Tieteestä on todellakin tullut enenevässä määrin kirjoituskilpailu jossa voittavat ne jotka irrottautuvat todellisuudesta ja osaavat maalata visionsa kauneimmin. Juuri nyt kun kirjoitan huippuyksikköhakemusta niin koen sen omakohtaisesti. Mikään tavoite ei tunnut olevan riittävän korkealentoinen jotta sillä mullistaisi taas kerran maailman. Toisaalta jos tätä ajatellee niin että jos tämä järjestelmä kirittää tähtäämään Mount Everestille mutta saavutus jää Mont Blanciin niin ehkä se että tavoite on asetettu tarpeeksi korkealle on osaltaan ajanut jo kansainvälisen tason tieteen tekemiseen. Se että useimmiten ei huiputeta edes Saanaa ei ole hyväksyttävää ja sitä todellakin tapahtuu usein. Itsekin ihmettelen bibliometrian hylkäämistä. Syöpäjärjestöjen vuosia käyttämä hakemuslaatikko johon hakijan tulee laittaa 5 parasta julkaisuaan 5 vuoden ajalta on erittäin toimiva ja paljastava työkalu arvioitsijalle. Siitä näkee yhdellä silmäyksellä miten korkealle on kavuttu ja kavutaan säännöllisesti, vaikka tavoitteet olisivat olleet vaikka missä.
Osittain ongelma johtuu siitä että OKM:kään ei välitä lainkaan tieteen laadusta eikä yliopistojen kannata ottaa tieteen laatua mukaan strategisiin tavoitteisiin kun siitä ei kerran palkita. Jos yliopisto saa joitain tuhansia euroja enemmän rahoitusta Nature jutusta kuin Cancer Research jutusta ja niihin vaadittava työmäärä ja rahoitus usein aivan eri planeetalla, niin järkevä liikkeenjohtaja (rehtori) on tavallaan oikeassa kun ei organisaation sisälläkään erityisesti kannusta edes pyrkimään aivan huippujulkaisuihin.