Yliopiston johtaja – akateemisesti pätevöitynyt yliopistoyhteisön johtaja
Kirjoittanut
Jari StenvallViime aikoina olen ilmoittautunut takinkääntäjäksi. Toisin kuin aiemmin, olen sitä mieltä, että yliopistoissa rehtorien ja dekaanien tulisi olla professorin pätevyyden omaavia ja akateemisesti meritoituneita henkilöitä.
Hallintotieteilijänä ja johtamistutkijana tämä näkemys ei ole ollut itsestään selvä. Ajattelen, että ammattilaisia, kuten lääkäreitä ja juristeja, voi hyvin johtaa myös henkilö, jonka meriitit ovat lähinnä vahvaa johtamisosaamista.
Yliopistoissa edes johdon keskuudessa ei akateemiseen taustaan suhtauduta neutraalisti. Tehdessäni yliopistojen johtamista koskevaa selvitystä oli itselleni yllätys, että useat rehtorina tai vararehtorina toimivat henkilöt olivat tietoisia toistensa cv:stä ja akateemisista ansioista. Haastattelujen perusteella sellaiseen professoritaustaiseen rehtoriin, jolla ei ole Jufo 3:sen julkaisuja tai jonka viittausindeksit olivat yhden käden sormin laskettavissa, suhtauduttiin jopa väheksyen ja naureskellen. Vastaavasti erinomaiset akateemiset meriitit näyttävän tuovan rehtorille tiedeyhteisössä aitoa katu-uskottavuutta.
Vahvan akateemisen taustan voidaan olettaa antavan aitoa ymmärrystä siitä, mitä on tutkijan työ. Samoin professoritaustaisen rehtorin ja dekaanin voidaan olettaa ymmärtävän akateemista kulttuuria ja toimintaa. Johtamistehtävät monesti etäännyttävät johtoa henkilöstöstä, ja korkeatasoinen akateeminen tausta on epäilemättä tätä riskiä pienentävä tekijä.
Väitän, että ansioitunut professoritaustainen johtaja osaa ”sanoittaa” ja kertoa myös ulospäin, mikä on tiedeyhteisölle tärkeää. Olen esimerkiksi toisinaan havahtunut siihen, että minua ovat eniten puhutelleet juuri vahvan akateemisen taustan omaavien rehtoreiden yliopistokenttää ja sivistystä koskevat puheet. Akateemisesti heikkotasoinen rehtori jää kannanotoissaan jotenkin ulkokohtaiseksi, AIchat-tasoiseksi toimijaksi.
Kolmas kokemusperäinen havaintoni on, että ilman vahvaa akateemista pätevyyttä yliopiston johtoon kuuluvasta tulee helposti vain eräänlainen hallinnollinen johtaja. Hän, vaikkapa dekaani, jää ikään kuin hallintotehtävien vangiksi, kun osaaminen ja palo johtaa akateemista yhteisöä puuttuvat.
Neljäs ongelma liittyy siihen, että yliopistoissa johtajat joutuvat tekemään akateemisen työn arviointia. Rehtorit joutuvat ehkä miettimään, mikä oman yliopiston toiminnasta on tieteellisesti riittävän laadukasta tuettavaksi. Dekaanit puolestaan tekevät konkreettisesti sellaista professoreiden työn arviointia, joka vaikuttaa vaikkapa palkkaukseen.
Lopuksi ajattelen, että rehtoreiden ja dekaanien tulisi olla yliopistodemokratian hengessä nimenomaisesti yliopistoyhteisön johtajia. Muita rooleja varten on muun muassa talousjohtajia, hallintojohtajia ja palvelupäälliköitä. Yliopistoyhteisön johtajilta edellytetään sitä, mitä tieteellisissä yhteisöissä arvostetaan – korkeatasoista akateemista osaamista.
Älkäämme siis antako suomalaisten yliopistojen näivettyä ja heikentyä siksi, että johtotehtävissä olevilta puuttuu korkeatasoista akateemista osaamista. Tämän ohella pidetään huolta toki myös johtamisosaamisesta.
Jari Stenvallin kirjoitus on sanasta sanaan pätevää asiaa – kiitos! Toivottavasti se kehitys, että heikoilla tai joskus jopa lähes olemattomilla akateemisilla ansioilla onnistuu pääsemään esimerkiksi yliopiston rehtoriksi saadaan mitä pikimmin katkeamaan. Yliopistot ovat jopa asiantuntijaorganisaatioiden joukossa aivan oma lajinsa, ja tämä tulee ottaa niiden johtamisessa ja sitä koskevissa valintapäätöksissä täysimääräisesti huomioon.